About

Olen saanut paljon kritiikkiä siitä, että paljastan persoonastani kovin vähän. Myönnän tämän täysin, ja itsensäpaljastelemattomuus on täysin tarkoituksellista. Kerron itsestäni täällä blogissa tasan sen mitä tahdon. On kiva käyttää valtaa joidenkin asioiden suhteen. Lukijoiden toiveesta raapaisen itseäni vähän pintaa syvemmältä. Enkä ota sitä vakavasti.

Mulla on tapana keksiä ihmisille ja asioille joskus käsittämättömiäkin lempinimiä, esimerkiksi Heineken-merkkinen olut on Esaa.

En osaa käydä kaupassa kuin nälkäisenä. Äsken mun teki mieli irtokarkkeja, joten päätin mennä kauppaan ostamaan niitä, ja samalla ruokaa viikonlopuksi. Koska mulla ei ollut yhtään nälkä, en pystynyt päättämään mitä mä haluaisin syödä, enkä ostanut sitten mitään muuta kuin karkkia. Nyt ei edes karkit maistu.

Löydän itseni usein hämmästelemästä omaa elämääni, ja miten pienistä sattumista, virheistä ja vahingoista kaikki on rakentunut. Jos Talvisota ei olisi koskaan syttynyt, en olisi syntynytkään. Ja jos en olisi vajaa viisi vuotta sitten kokenut suurta välirikkoa, en olisi koskaan oppinut puhumaan täydellistä saksaa.

Ärsyynnyn suuresti, kun joku kutsuu lasagnea lasseksi. Maailman raivostuttavin termi, haluaisin heittää tervapadalla sitä neropetteriä, joka alunperin tuon väännöksen väänti. Ihan oikeasti, kaikki maailman Lasse-parat! "Teenkö rakas tänään kana-Lassea vai vege-Lassea?" Näen punaista ja niin pahasti, etten suostu syömään koko ruokaa.

Olen äärimmäisen sanavalmis ihminen. Lähes poikkeuksetta myös sanon ennen kuin ajattelen. Tästä syystä viihdyn esimerkiksi lätkämatseissa aktiivisesti chanttaavassa fanipäädyssä, mä en pääse huutamaan kentälle omia idioottimaisuuksiani, kun on ihan ohjeistettujakin huutoja.

Osaan myös improvisoida lennosta käsittämättömiä, lähes Grammy-palkinnon arvoisia pikku lauluja. Kuten keskiviikkona lurauttamani Lettis näyttää tiskiharjalta Yellow Submarine-melodialla.

Mun suurimmat matkailuhaaveet eivät ole mitään tyypillisiä New Yorkeja ja Thaimaita. Vaan Tansania tai muu Afrikka, Ecuador ja Trans-Mongolian junamatka.

Mä haluan tietää kaikista asioista vähän. Kaverit haukkuu mua Wikipediaksi ja Tietopankiksi, kaikella rakkaudella. Mulla on tapana lukea varsinkin tylsyyden hetkillä Wikipediaa, useimmiten aina jonkun kategorian alta kaikki artikkelit. Viihdyn tuntikausia Wikipediassa! Viimeksi luin Virginian roolista Yhdysvaltain sisällissodasta. Tiedonhakuharrastukseni ansiosta mulla on käsittämätön määrä nippelitietoa, ja valtaosalla en tee yhtään mitään. Tiesittekö te, että Islannissa ei esiinny päiväperhosia? Tai että hävittäjälentäjät saavat keskimääräistä useammin tyttölapsia, koska x-kromosomit kestävät paremmin g-voimia kuin y-kromosomit? Muille turhan tiedon ystäville suosittelen Owlia, ilmaista iPhone-sovellusta.

Oon todella kiltti ihminen. Haluan olla avuksi kavereilleni, joskus omien tarpeidenikin yli. Esimerkiksi eilen lähdin serkun seuraksi baariin, vaikka olin jo nukkumassa. Ja pilkun jälkeen kuskaamaan kaverinkavereita kotiin, vaikka siinä mennään täysin omien mukavuusalueiden ulkopuolelle. Mulle tulee hyvä mieli jos voin olla jollekin jollakin tavalla hyödyksi.

Osaan eläytyä toisiin ihmisiin, niin fiktiivisiin kuin olemassaoleviinkin. Mietin usein, miten ja miksi toinen ihminen näkee tai tekisi jonkun asian. Eläytymiskyvyn takia myös herkistyn helposti. Esimerkiksi harvaa elokuvaa tai tv-sarjaa pystyn katsomaan silmien kostumatta. Itkin jopa tänään Sinkkuelämää katsoessani, kun Carrie ymmärsi, että Ranska on virhe.

Varo-varo-vasti

Inhoan vain harvoja asioita yhtä paljon kuin autolla ajoa. Mä sain kortin vasta vähän ennen 20-vuotissyntymäpäivääni, ja välttelen edelleen ajamista niin paljon kuin mahdollista. Mulla ei ole omaa autoa, ja olen alle viisi kertaa ajanut autoa yksin. Koska olen huono kuski, kukaan ei koskaan halua tulla mun kyytiin. Saati lainata autoa, jotta voisin joskus harjoitella sitä autoilua ja tulla paremmaksi. Melkoinen oravanpyörä.

Äiti on kenties ainoita ihmisiä jotka antavat mun joskus ajaa. Tänään hän soitti iloisena, että nyt lähdetään autoilemaan, on kaunis ilma ja sopivasti ruuhka-aikakin, pääset ajamaan kaupungissa liikenteen seassa. Silloin harvoin kun ajan, ajan jotakin Lahti-Orimattila-maantietä, ja lähinnä vain silloin, kun muu liikenne on minimissä. Nyt mentiin kerralla mukavuusalueiden ulkopuolelle.

Oltaisiin äidin kanssa oikein viihteellinen Suomen surkein kuski-parivaljakko. Mamma ei anna mulle pienintäkään mahdollisuutta ajatella itse, vaan huomauttaa hyvissä ajoin jok'ikisestä tasa-arvoisesta risteyksestä ja kolmiosta. Mä tottakai tiuskin takaisin, että osaan kyllä lukea liikennemerkkejä, anna mun joskus ajatella. Sitten kihistään kumpikin kiukusta hiljaa, kunnes mä itkua niellen ajan jonnekin parkkiin ja äiti vaatii saada ajaa, koska osaa paremmin. Todella kannustavaa. Tänään mä en (ihme kyllä!) joutunut luopumaan kuskinpaikastani.

Mikään ei ole turhauttavampaa, kuin ajella ilman päämäärää. Siksi mentiin Mukkulan Sinuhelle kahville. Äiti osti mulle leipomon puolelta laskiaispullan, kun tiistaina valitin, miten multa jää aina kausileivonnaiset syömättä. Sinuhelta jatkettiin Iskun tehtaanmyymälään etsimään mulle uusia tuoleja, mutta poistuttiin tyhjin käsin. Ja lopulta kirpputorille.

Mulla on viikonloppuna kasaribileet tulossa, eikä mulla ole mitään teemaansopivia vaatteita. 80-luku ei ihan ollut mun vuosikymmen, mutta kirpparilta löytyi oikein hirv..  hieno asukokonaisuus kympillä. Onneksi oli vuosikymmenen kokenut äiti kanssani kirpparilla ohjeistamassa mitä kannattaa ostaa. Olisin halunnut myös turishatun eli kunnon venäläisen Ivan Rebroff-tyylisen turkishatun, mutta olisinko mä käyttänyt sellaista ikinä missään, edes vitsillä? En.

Gaijin

Maanantai-iltana juhlistettiin Johannan synttäreitä Gaijinissa. Tää oli täysi win-win-situation, oon itsekin halunnut kyseiseen ravintolaan syömään jo useamman vuoden ajan, ja tiesin Johannan arvostavan ruokalahjaa. Vein sentään sankarittarelle kukkia!

Olin kuullut vähän kritiikkiä Gaijinin vieri viereen-pöytäasettelusta ja meluisasta tunnelmasta. Omasta mielestänikin naapuripöytä oli vähän liian lähellä, mutta onneksi siinä ei istunut ketään. Ei häiritty Johannan kanssa koko ravintolaa omilla jutuillamme.

Mä en ole mikään ravintolakriitikko, en edes ruokahifistelijä, mutta osaan kyllä sanoa mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Valintana oli Gaijinin maistelumenu sillä perusteella, että päästään maistamaan mahdollisimman paljon kaikkea. Ja kaikki, mitä söin, oli äärimmäisen hyvää. Ruoka oli luonnollisesti laadukkaista raaka-aineista, visuaalisesti näyttävää ja makuyhdistelmät yksinkertaisia olematta tylsiä. Muuta ei tarvita.

Palvelu oli huippuluokkaa, asiallista ja rentoa olematta ylimielistä ja tärkeilevää. Asiakas todellakin haluttiin ottaa huomioon. Vesikannuun ei tarvinnut itse koskea, henkilökunta piti huolen siitä, että lasi ei ollut koskaan tyhjä. Ruokia tuli syötyä niin käsillä, puikoilla kuin haarukka-lusikkayhdistelmälläkin. Mä tykkään, kun illallisella on monia elementtejä.

Varsinainen pääruoka eli Gaijin Tonkatsu antoi mahdollisuuden askarteluun ja luovuudenkäyttöön: salaatinlehdelle kasattiin oman maun mukainen yhdistelmä leivitetystä possusta, erilaisista kastikkeista ja pikkelöidyistä vihanneksista. Mun suosikkini oli chilikastike ja kurkku.

Jälkkäri kruunasi illan, eikä laskunmaksaminen harmittanut yhtään. Hyvästä ruuasta maksaakin mielellään. Nähtiin myös itse omistaja! Ilta venyi yllättävän pitkäksi allekirjoittaneen loistavien Helsinki autoillen-navigointitaitojen ansiosta. Onneksi meillä oli kyyti takaisin Lahteen. Koska kumpikin kotiutui täysin vatsoin ja kello läheni yhtä, paluumatkan tunnelma oli erittäin hilpeä. Radion sijasta laulettiin niin joulu- kuin rippikoululauluja, ysäriklassikoita unohtamatta.