Olen jo vuosikaupalla ihaillut kaiken maailman letti-nuttura-kombinaatioita, mutta toteutukseen ei rohkeus ole riittänyt. Hiuksillani kun ei ole kauheasti pituutta eikä varsinkaan paksuutta. Kaikki leteistä kieritetyt nutturat on suljettava pois laskuista. Tuttu kampaaja kertoi mulle teoriassa helpot ohjeet yhdenlaiseen letin ja nutturan yhdistelmään, joka onnistuu myös ongelmatukkaan. Arkajalkana kokeilin lettinutturaa ensin serkulleni, jolla on noin kolme kertaa enemmän hiuksia kuin mulla. Kivannäköisen lopputuloksen myötä uskalsin kokeilla myös itselleni. Näiden selkokielelle selitettyjen neuvojen avulla varmasti kuka tahansa onnistuu:
1. Roikota päätä alaspäin
2. Tee niskasta päälakea kohti kulkeva ranskalainen letti
3. Kasaa letti ja loput hiukset ponnariksi päälaelle, tupeeraa reilusti saadaksesi muhkean nutturan
4. Pujota ponnari valkin läpi, kieputa hiukset valkin ympärille ja viimeistele muutamalla pinnillä.
Siloiteltu ja sliipattu versio olisi täysin etikettikelpoinen (ehkä jopa minun versiotani nätimpi!), mutta mun hiusmassa ei sellaiseen riitä. Suttunuttura eli suttura on henkilökohtaisesti itselleni se sopivin nutturatyyli. Koska mulla on seitinohuet hiukset, tupeerasin tukkani ihan överiksi. Myös ranskanletti sai luvan olla löysä ja sotkuinen. Volyymi on se joka mun hiuksistani tekee hiuksiksi tunnistettavat.
Hiusten väristä ei tässä postauksessa saa realistista kuvaa. Väri vaihtelee radikaalisti ihan valon mukaan. Kohdevalossa hiukset ovat normaalia tummemmat, illan viimeisissä säteissä kullanhohtoiset. Pelkän kattolampun alla väri näyttää todella kellertävältä, juuri siltä vihatulta pissablondilta. Todellisuudessa kun hiusteni väri on ihan eri sfääreistä.
Tupeerausvaiheessa meni lähes puoli tuntia, vaikka muuten kampauksen näpertämisestä olisi selvinnyt viidessä minuutissa. Tällä välin luonnonvalo kerkesi loppumaan. Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä ja kuvata nuttura kirkkaassa päivänvalossa, mutta koska minulla on ystäviä joiden kello kuusi tarkoittaa kello kymmentä, omatkin aikataulut saavat kellua muutoksen virrassa. Tämähän oli pakko saada tänään julkaistua.
Kenties tunnetuin nähtävyys Prahassa on raatihuoneen astronominen kello, Orloj. Aina tasatunnein siniset tähtiluukut aukeavat, kuolemaa kuvaava luuranko soittaa kelloa ja kääntää tiimalasin ympäri, muistuttaen kuinka on jälleen tuhlattu yksi tunti katsojan elämästä. Luurangon kaverina nyökyttelevät itseään peilaileva Turhamaisuus, rahapussia heilutteleva Juutalaissaituri sekä viihdettä ja nautintoa edustava Turkkilainen. Samalla kaksitoista apostolia kirmaavat yläkerran luukuissa, ja kultainen kukkokin kiekaisee lopulta. Hämmentävä spektaakkeli kestää ehkä puoli minuuttia. Tuhansien turistien massan keskellä velloessa vailla poispääsyä jää pohtimaan näytöksen mielekkyyttä.
Itse kello kokonaisuudessaan on kyllä varsin mielenkiintoinen kapistus. Paitsi kellonaikaa, astronominen kello näyttää myös vallitsevan eläinradan merkin, kuukauden, vuodenajan ja auringon ja kuun sijainnin. Sekä eriskummallisen tähtiajan, ja vanhan böömiläisen ajan joka alkaa aina auringonlaskusta.
Ylempi, sininen kellotaulu on astronominen kellotaulu, joka koostuu useasta liikkuvasta osasta. Toinen viisari kuvaa maata, toinen kuuta. Taulun kiinteä tausta kuvastaa maapalloa taivaineen, kaiken keskipisteenä on Praha. Yöaikaan aurinkoviisari osoittaa taustan mustalle alueelle, aamunkoiton ja auringonlaskun aikaan punertavalle, päiväsaikaan siniselle sektorille. Taustan roomalaiset numerot kulkevat kahdesti yhdestä kahteentoista, kuvastaen kellonaikaa joko päivällä tai yöllä.
Pienempi, epäkeskeisesti liikkuva rinkula edustaa eläinrataa, aurinkoviisari osoittaa aina vallitsevaa eläinradan merkkiä. Pieni tähtiviisari laskee tähtiaikaa ja ilmoittaa kevätpäiväntasauksesta. Liikkuvalla ulkokehällä on kultaiset numerot yhdestä kahteenkymmeneen neljään, ja nämä ilmaisevat vanhaa böömiläisaikaa. Koska auringonlasku eli böömiläisvuorokauden alku vaihtelee vuodenajan mukaan, kehä liikkuu edestakaisin niin, että ulkokehän 24 on aina auringonlaskuaikaa vastaavaa roomalaisnumeroa vasten.
Alhaalla oleva kultainen kellotaulu on kalenteri. Suuret ulommat pyörylät edustavat kuukausia, kuvaten kuukaudelle ajankohtaista maanviljelystyötä. Pienemmät, sisemmät pyörylät kuvastavat eläinradan merkkejä. Viisari sijaitsee kello kahdentoista kohdalla, ja ulkoinen kehä on jaettu kolmeensataan kuuteenkymmeneenviiteen osaan. Ulkokehä näyttää paitsi päivän, myös nimipäivän - sikälimikäli tuosta jotakin näkee tihrustaa. Keskellä oleva Prahan vaakuna pysyy aina paikallaan.
Astronomialla ja numerologialla oli merkittävä osa keskiajan Böömivaltakunnassa, johon Prahakin kuului. Kelloja pidettiin käsittämättöminä laitteina, jotka paitsi näyttivät, myös tekivät aikaa. Prahan astronominen kello on maailman vanhin yhä toimiva sellainen. Kelloon liittyi myös legenda: mikäli kellon huoltoa laiminlyötäisiin niin että se pysähtyisi, kaupunki tulisi kärsimään. Luuranko vahvistaa tämän epäonnenajan nyökkäämällä, ja kaupungin ainoana toivona on uudenvuodenyönä syntynyt poikalapsi. Kun kello uudelleenkäynnistetään, on pojan juostava parinsadan metrin matka kirkolta aukion poikki kellolle ennen viimeistä kellonlyömää. Mikäli hän ehtii ajoissa, pahat voimat väistyvät.
Kellon esityksen allekirjoittanutta paremmin selittävä video alla
Mulla on viherpeukalon sijaan kalmapeukalo. Vaikka välillä näyttäisi kukoistavan, saan ajan mittaan kaiken hengiltä. Ruukkuyrtit, perintökiinanruusun, jopa kaktus on päättänyt päivänsä mun hoidossa. Vaikka yritän olla hellä ja rakastava kodinhengetär, joka googlettaa yksityiskohtaisia hoito-ohjeita, vaihtelee ikkunoita ja pyrkii tekemään kutakuinkin kaikkensa kotinsa keuhkojen tähden. Niin ne kaikki vain nuupahtavat.
Mulle hyvin rakas orkidea (jonka ostin taannoin Plantagenista ehkä viidellä eurolla - laatukasvi selvästi!) alkoi osoittamaan elämästä hiipumisen merkkejä arviolta jokunen vuosi sitten. Eräänä päivänä, kun olin aikeissa laskea murheenkryynini viimeiselle matkalleen biojäteastiaan, anoi kahvivierailulla ollut äitini armoa kasviraiskan puolesta. Orkidea muutti sitten äidille. Ei kai oikeesti-ilmeellä vastaanotin orkideani tuparilahjana. Se näytti ihan samalta kuin ennenkin, repaleiset lehdet, juuret pursusivat ulos ruukusta, eikä nupun nuppua missään. Kovan onnen kasvi muutti ikkunalaudan nurkkaan asumaan koska äitini vaatimalla vaati antamaan sille mahdollisuuden. Sinne se unohtui, omaan nurkkaansa, häpeämään kukkimiskyvyttömyyttään ja masennustaan.
Ja kas kummaa. Kun pari päivää takaperin palasin Tsekinlomalta kotiin, minua tervehti orkideankukka. Ja vähän ajan päästä puhkesi toinenkin. Nuppuja on rivissä seitsemän, muhkeana ja täynnä toivoa. En tiedä mitä poppakonsteja sun muuta woodoota äitini on kasviparalle tehnyt saadakseen sen jälleen heräämään henkiin. Olkoon orkidea ikkunani ilona aina seuraavaan kuolemaansa asti. Ehkä kasveillakin on yhdeksän henkeä.
