Peittokaupoilla

Koska olin kuullut, että tuplapeitto on paras keksintö sitten e-pillerin (näiden kahden parhaus ei ole toisistaan riippuvainen asia!), ajattelin käydä ostamassa sellaisen. Itsevarmuutta uhkuen marssin erääseen kauppaan tai kauppakeskukseen, jossa myydään esimerkiksi peittoja. Etsin ensimmäisen vapaan (silti sormuksellisen) myyjän, ja töksäytin vienon toiveeni: tuplapeitto, lämmin muttei hiostava.

Liekö toiveeni ollut jotenkin omituinen, tai muuten vaan epäpätevää peittoterminologiaa, mutta myyjä taianomaisesti kasvoi pituutta sen kymmenen senttiä ja katseli minua yhä korostetummin nenänvartta pitkin. Ylimalkaisesti hän alkoi esitellä peittoja: Tämä on sataprosenttista tekonäädänuntuvaa, laatupeitto mutta ehkä liian kallis sinulle. Tämä on taas on älymateriaalilla varustettu taikapeitto. Tämä on edullinen, itse en ostaisi. Joo, kaikki ovat lämpimiä... Oletko ottanut huomioon että tuplapeitolle tarvitaan ihan omat pussilakanat? Tavallinen ei riitä.

Saadessani ylimielistä, vähättelevää tai muuten vaan erikoista asiakaspalvelua, mulla on tapana mennä lukkoon, sanoa jotain tyhmää ja noloa. Nyt yritin lyödä homman vitsiksi: aijaa, mä ajattelin että siitä itse leikataan sopivankokoisia peittoja. Siis hetkinen. Toi ei ollut mikään vitsi.Toi ei ollut mitenkään hauskaa. Myyjä katsoi mua kuin pöpilästä karannutta (ei muuten kauhean kaukana totuudesta), mä päätin hipsiä vähin äänin kaupasta pois. Tulipunaisena kuin kiehuva tomaatti. Me emme sitten ikinä opi, minä ja suuri suuni.

Päivän toinen epic fail oli kampausohjeen loppusuora: harjaa kiharat kevyesti auki. En tiedä kuinka kevyt harjauksen olisi pitänyt olla, lopputulos kun näyttää lampaalta. Tämä päivä oli kiharapäivän sijaan nutturapäivä.

Mikä kelpaisi?

Viime aikoina olen saanut todella paljon palautetta blogini nollatasosta. Kuvat on huonoja, bloggaaja on ruma eikä tee mitään oikein. Surullista tässä on se, että samaa mieltä on nyt myös liian moni pidempään mukana pyörineistä vakkarilukijoista.

Tuntuu, että elämässä ei tapahdu mitään. Opinnot on katkolla, töissä käyn aina kun mut sinne pyydetään. Sairaalasta soitetaan usein, mutta mitään ei ole tehtävissä. Ainakaan vielä. Kivojakin asioita tapahtuu, esimerkiksi toissapäivänä käytiin Väinön kanssa katsomassa uusin Bond. Mä ahmin Bond-kirjoja yläasteella, ja elokuvaversiotkin ovat olleet hyvää viihdettä. Ja lauantaina mulla oli tosi kivaa istuessani kaverin kyydissä, vailla päämäärää ajellen pitkin Helsinkiä. Popitettiin vanhoja huonoja ja hyviä biisejä, kuten Gangnam Stylea ja Satumaa-tangoa. Ja tarkenin etukenonojata noin viisi minuuttia Hernesaaren rannan kärjessä naama mustalle merelle päin jäätävässä tuulessa, aaltojen puskiessa kasvoille. Tuosta minä elän-hetkestä seurasi sitten flunssanpoikanen.

Olen paha ihminen, kun en postaa usein, koska en vain halua postata lyhyesti noista hyvistä tai huonoista yksittäisistä hetkistä. Olen paha ihminen, kun en postaa joka päivä, edes joka viikkokaan. Olen paha ihminen, jos postaan turhuuksia (mikä on hyvin subjektiivinen näkemys.) Ja olen paha ihminen kun en tee asioita just sillai miten te haluatte.

Mä toivoisin, että te auttaisitte mua kehittymään bloggaajana, sen sijaan että vaaditte mua lopettamaan. Jokaisella on oikeus harrastaa, ja bloggaaminen on minun harrastukseni. En lopeta blogia jonkun vaatimuksesta, blogin lukemisen saa kaikin puolin lopettaa ja unohtaa sen olemassaolon.

Pyydänkin teiltä vilpittömiä parannusehdotuksia. Postausideoita, omat ideat kun on vähissä ja sitäkin huonompia. Mä haluan postata just sillai miten te haluatte.

Epäonnensoturi shoppailee

Arvatkaa ketä ei onnista sitten koskaan... Mä olen tänä aamuna herännyt vapaapäivää viettävän kukon laulamisen aikaan ja kipitellyt toiseen niistä Helsingin Henkkamaukoista. Tavoitteena oli nämä poimintani.

Meinasin jo palata kotiin itkemään kun joku pitkä hoikka ja nätti brunette kuiskasi vielä nätimmälle kaverilleen äänekkäästi "ziiz mitä toi zigagouiida täält hageeh, mide sil on varaah", mutta päätin jatkaa etsimistäni. Mua ei yleensä tunnisteta Helsingissä julkisilla paikoilla, tai jos tunnistetaankin, mä en sitä itse huomaa. Olin suoraansanoen järkyttynyt joidenkin vaatteiden onnettomasta laadusta. Helmiä satoi lattialle, kaikki materiaalit eivät miellyttäneet ja langanpätkätkin roikkuivat.

Karsin listani yhteen mekkoon, hameeseen ja kahteen asusteeseen ja marssin kassalle. Kassaneitokainen kohteli mua luvattoman törkeästi kun lompakkoni pankkikortit olivat unohtuneet kotiin. En edes tajua miksi ne ovat jossain muualla kuin lompakossa. Vain mulle voi sattua näin. Palasin kotiin itkemään, ja Väinö ei edes ollut tajunnut mun käyneen missään. Varttia vaille yksitoista yritin päästä Henkkamaukan nettiin. Ja sisäänpääsyä odottelen yhä edelleen.

Näin siinä käy kun on kokematon designer-mallistojen kanssa. Pitänee ostaa Balmainit ihan Balmainilta. Mä en ole koskaan mitään muuta Balmainia rakastanut niin paljon kun näitä Anja Rubikin päällä nähtyjä harlekiinihousuja. Saisikohan niitä vielä jostain?


// Ja tarina jatkuu: nettisivuille pääsin melkein kolmen tunnin päivittämisen jälkeen, klikkasin ostoskoriin vielä jäljellä olevat hameen, korkkarit, korvakorut, vihreän mekon, kaulakorun ja laukun. Maksettu ja vahvistussähköpostikin tuli, kunnes huomasin ihan perusvalikoimassa pari kivaa juttua, joiden ajattelin mahtuvan samaan tilaukseen. Huomasin avoimista tilauksista, että mulla onkin vain yksi juttu tulossa, ja soitin asiakaspalveluun.

Iloinen virolainen asiakaspalvelija ilmoitti että noi muut on myyty loppuun, maksu palautetaan kyllä kuukauden sisällä, ei hätää. Loppuun totesi vielä kyseltyäni miten tää on mahdollista, että "ne korvakorut sieltä kyllä tulee", kiva kiitti hei. Korvakorut. Mä kun maalailin jo kuvia itsestäni kiva mekko päällä sukulaisen synttäreillä kuukauden päästä niin saankin pukeutua pelkkiin korviksiin. Onnistumisprosentti 11.

Kuva: we♥it