Pinnallinen kesälistani herätti paljon pahaa mieltä. Nyt tänään illalla sain tuohon vanhaan postaukseen niin kamalan kommentin, etten sitä iljennyt julkaista. Se haastoi kuitenkin allekirjoittaneen pohtimaan omaa musiikkimakuaan.
Mulla on aina ollut hyvin eklektinen musiikkimaku, ja myös hyvin vahvat mielipiteet siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa musiikkia. Lempimusiikkia kuunnellaan verbin varsinaisessa merkityksessä, sana kerrallaan, ajan kanssa.
Sillä mä olen juuri se ihminen, joka huutaa muulle pöytäseurueelle turpa kiinni, jos baarissa soi kiva biisi. Mä olen se ihminen, joka pyytää pysäyttämään auton, iskee napit korviinsa ja kävelee laiturinnokkaan istumaan, koska haluaa kuulla juuri nyt sillä hetkellä The Sound of Silencen. Tauko. Music on, world off.
Mun lempimusiikki on sellaista, mikä kestää aikaa ja kuuntelukertoja. Valtaosaa kuuntelemastani musiikista olen kuunnellut vähintään kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään kyllästynyt. Toki on yhden ajan lemppareita, esimerkiksi teininä paljon kuuntelemani Dimmu Borgir, joka on jäänyt tänä päivänä unholaan, mutta joka jossakin kuultuna herättää nostalgiafiilikset. Ex-lempimusiikkia. Sitten on erikseen se keveämpi musiikki, taustamusiikiksikin kelpaava, joka ei ansaitse lempimusiikin arvoa, mutta on kuitenkin ihan hyvää. Ihan niinkuin juustohampurilainen, ihan hyvää muttei lempiruokaa.
Joskus kävin paljon keikoilla. Mikään ei ollut parempi tapa viettää viikonloppua! Kävin kuuntelemassa paitsi tuttuja yksilöitä ja ryhmiä, myös niitä tuntemattomia kellaribändejä, jotka eivät ole vieläkään nousseet omaa lähiötään pidemmälle. Silloin kun Jarttu vielä pyöritti Lahden Torvea, ja itse asuin parin kivenheiton päässä. Parasta oli myös ilmoittautua vapaaehtoiseksi myymään lippuja, kuulua sen kuuluisan Torven henkilökuntaan. Viime vuonna eivät sormet riittäneet laskemaan, kuinka monta Atomirotan keikkaa tuli koettua. Vai oliko se sitä edeltävänä vuonna?
Tänä vuonna olen käynyt kahdella keikalla. Kahdella. Kerran kolmessa kuukaudessa. Harvemmin kuin koskaan aikuisiällä. Mitä on tapahtunut? Mähän yksinkertaisesti rakastan livemusiikkia, about kaikki musiikki kuulostaa kivalta livenä. Aina ei saa keikkaseuraa, mutta se ei haittaa, koska olen tottunut keikkailemaan yksinkin. En enää uskalla riekkua yömyöhään musiikin tahtiin, kun seuraavana päivänä on vedettävä tuplavuoro töissä. Ehkä musta on tullut yksinkertaisesti laiska. Vanhuus ei tule yksin.
Vaan nyt otin itseäni niskasta kiinni. Sunnuntaina menen kuuntelemaan livemusiikkia. Ostin juuri liput syssymmällä järjestettävälle keikalle. Tänään tipahti postiluukusta ihan oikea CD-levy, viime levynostosta on varmaan vuosia! Vanhoille tavoilleni en kuitenkaan enää kykene. Mutta kunhan musiikista riittää omaksi iloksi, se on se pääasia.
