Luottokulttuurin normalisoinnista

Mustan perjantain uhkaavasti jälleen lähestyessä Instagram-mainontani on räjähtänyt käsiin. Ahdistaa olemattomien tarpeiden herättely. Todennäköisesti pidän täyttä somelomaa marraskuun loppupuolella. Näin lähes kaksi kuukautta etuajassa minulle mainostaa niin nettivaatekauppa, meikkikauppa, suoratoistopalvelu, tatuoija kuin pikavippifirmakin, joita en tahdo tässä mainita nimeltä. Olisi mielenkiintoista saada selville millä perusteella tuollainen kohdennettu mainonta minut tavoittaakaan.

Sen sijaan tahtoisin mainita nimeltä Anyfinin, jonka mainonnalta en myöskään ole voinut välttyä. Onpa muuten hienosti suunniteltua mainontaa, se maalaa kuvan firmasta suoraan hyväntekijänä. Jos on sattunut käymään niin ikävästi että olet päässyt velkaantumaan, ei hätää! Muut firmat käyttävät hyväksi taloudellista ahdinkoasi, mutta Anyfin yhdistää lainasi ja helpottaa elämääsi. Eikä kukaan kiinnitä huomiota ongelman taustoihin.

Itse en ole ottanut ensimmäistäkään pikavippiä, mutta olenkin ajoissa tajunnut katkaista välit kulutuskulttuuriin. Mulle ei tule tarpeita saada uusia asioita, en himoitse nyt syksyn tultua baskeria, pukua, hapsulaukkua enkä mitään Marimekon Unikko-kuosissa. Niin aggressiivisesti nämä tuotteet tulvivat minunkin näköaistimukseeni, vaikken aktiivisesti seuraa ensimmäistäkään vaikuttajaa. Joku trendikkäämpi tallaaja saattaisi olla helisemässä kauden vaatimuslistan kanssa. Tai ihminen, jolla on ongelmia taloudenhallinnan kanssa. Helppohan se on uudelleenjärjestellä luottokorttilasku uusiksi Anyfinin kanssa, ja jälleen pääsee kuluttamaan kohti tappia.

Jo pelkästään yhteiskunta kannattaa luottokulttuuria ja velkaantumista. Markkinatalous kannustaa kuluttamaan, ja talouskasvun uskotaan jatkuvan loputtomiin. Opiskelijat käytännössä pakotetaan ottamaan opintolainaa, koska sehän on käytännössä ilmaista lainaa! Muuten vaihtoehtona on asua soluasunnossa (vaatii tietynlaisen asenteen ja persoonan) tai vanhempien luona (vaatii paljon vanhemmilta). Tällä hetkellä halvin HOASin tarjoama ei-solu on "tyydyttävä"kuntoinen 336 euron yksiö Kilosta, kilometrin päästä juna-asemalta. Lainattoman opintorahan ollessa 250 euron pintaan, joku tässä yhtälössä ei ihan täsmää.

Mua ahdistaa aina kun opintolainasta puhutaan ilmaisena lainana, jonka voi vaikka sijoittaa ja sitten on fiksulla opiskelijalla hieno pesämuna asuntolainaa varten hänen valmistuttuaan. Määräajassa valmistuessaan saa vielä lainaa anteeksi, ai että kun on kiltti teko valtiolta. Kun kaikki opiskelu ei ole samanlaista. On aloja, joissa samat kurssit pyörivät joka periodissa. Omalla alallani taas joku kurssi saattaa mennä kerran kahteen vuoteen. Itse kävin töissä vielä alkuvuodesta, jonka takia opintoni ovat noin kaksi vuotta myöhässä. Jos tässä jossain vaiheessa pitäisi nostaa opintolainaa, hyvitykset olisivat historiaa. Toisilla aloilla työnteko myös saattaisi edistää opintoja. Ai niin, mutta. Ihan oma syy! Mitäs en opiskele insinööriksi.

 

Olen vääntänyt aiemminkin tästä Anyfin-asiasta markkinoinnin uhrien, siis tyytyväisten käyttäjien kanssa Instagramissa, saattaa olla että olen viitannut blogipostauksessakin. Niin paljon tämä on ärsyttänyt minua jo pidemmän aikaa. On eri asia käyttää kulutusluottoa vaikkapa eläinlääkärikuluihin tai korvaamaan hajonnutta liettä (potentiaalisia tarpeita itsellenikin!) En siis täysin tyrmää kulutusluottoja, enkä muutenkaan kannata häpeäkulttuuria ylivelkaantuneiden suhteen. Jälkiviisastelu toista kohtaan on inhottavaa.

Mä ymmärrän kyllä, että on kätevämpää olla velkaa vain yhdelle taholle yhdellä korolla. Mutta ylivelkaantuneet liian isoine lainoineen mahdollistavat Anyfinin kaltaisten yritysten pystyssäpysymisen. Kaikille se takaisinmaksu ei olekaan helppoa ja vaivatonta. Anyfin-mainonta tehdään niin iloisella ja huolettomalla äänensävyllä, ja tämä juuri normalisoi sitä luottokulttuuria. Voin ottaa pikavipin, jotta saan ostettua nyt talveksi 360 euron Chanel-logoin koristellut sukkahousut. Pukeutumalla kaksois-cee-logoon haluan lähettää tiettyä viestiä omasta statuksestani, osoittaa olevani ajan hermoilla ja voin olla huoletta, mikäli kulutusluottojen takaisinmaksun kanssa tulee ongelmia. Ainahan on Anyfin!

//

16.2.2021 Piilotin tämän postauksen melko nopeasti julkaisun jälkeen, koska keskustelu niin kommenteissa kuin sosiaalisessa mediassakin kärjistyi nopeasti asiattomaksi. Päätin kuitenkin tänään palauttaa postauksen, koska Anyfin-markkinointi on jälleen käynyt aggressiiviseksi. Poistin asiattomat kommentit, eli tässä tapauksessa kaikki postauksen saamat kommentit.

Syksysuunnitelmia

 ...onko niitä?

Suomen vuodenajat ovat aina arvoituksensa. Samaan aikaan viime vuonna syksyn värit eivät korreloineet lämpötilan kanssa, kuten postauksen kuvastakin näkee. Siinä missä esimerkiksi marraskuu tuntuu joinakin vuosina kestävän kuukausikaupalla, aurinkoa ei näe moneen päivään ja loskassa rämpiminen imee elämänilon, tällä hetkellä tuntuu vahvasti yhä edelleen loppukesältä. Vaikka ruska alkaa hiljakseen hiipiä tänne eteläänkin, kuljen edelleen paljain kintuin. Illat pimenevät vauhdilla, mutta vielä keskiyölläkin tarkenee takitta, jos hihanpituus on kohtalainen.

Normaalisti nimittäin näin syyskuun loppupuolella, jolloin on tapana valmistautua herättämään se Green Dayn jäbä, tuntuu jo kokonaisvaltaiselta syksyltä. Todennäköisesti normisyksynä yrittäisin epätoivoisesti neuloa jotain, joka jää valmistumatta. Mausteiset keitot eivät vielä ole valloittaneet kyökkiä. Teepannu pysyy riittävän lämpimänä tuntikausia pannumyssyn suojissa, mutta sekään litku ei tänä vuonna juuri ole maistunut. Pimenevät illat kutsuvat sohvan nurkkaan yhä aikaisemmin, ja uudet tuotantokaudet ja uudet sarjat vetävät entistä flegmaattisemmaksi. Tänä vuonna en ole edes sytyttänyt kynttilämerta kertaakaan, joskin rasavilli kissanpentu on tähän suurempi syy. Olen kotihiiri henkeen ja vereen, mutta jostain syystä olen irtioton tarpeessa. Se ei johdu vuodenajan vaihdoksesta, vaan vuodenajattomuuden tunteesta.

Keskustelin vastikään Kuusamossa vierailleen kaverin kanssa, jonka Pienen Karhunkierroksen vaelluksella yhden sillan ylityksessä kesti kaksi tuntia vallitsevan ihmismassan vuoksi. Oulangan kansallispuistossa oli porukkaa kuin pienessä kylässä, väki vaelsi jonossa poluilla. Onko tuossa enää mitään autenttista retkeilyfiilistä, jos joku huohottaa niskaan ja edessä näkyy metriletkoittain värikästä tuulipukukansaa? Mikä vetääkään massoja pohjoiseen, ja miksi minä en ole jo siellä?

Jos lähtisin toteuttamaan irtiottoa Kuusamon seudulle tai vielä ylemmäs, toivoisin toisaalta omaleimaisuutta, myös jonkinlaista perinteisyyttä. Nokipannukahveja kodassa ja sen sellaista. Miksi levit ja muut jäljittelevät laskettelukeskuksissaan alppimeininkiä ja niitä ainutlaatuisia lasi-igluja pykätään vieri viereen vähän joka puolelle? Entä jos sääjumalat eivät olekaan suosiollisia, ja maksat rotukoiran verran yöstä harmaan eri sävyjä taivaalta bongaillen? Aasialaisturisti kokee eksoottisena tuntikausien istumisen pulkassa huskyjen vetämänä, mutta itse en koe tätä satojen eurojen arvoisena elämyksenä. Rekikyytejä on saanut lapsena talvitapahtumissa täällä etelässäkin. Miksi Lapinmatkailun pitää olla yhtä alppilarppia ja kliseillä ratsastusta?

Olen joutunut kyllästymiseen asti kuulemaan lähipiirin kitinää, kuinka mihinkään ei pääse. Normaalisti kun tähän vuodenaikaan valmistauduttaisiin pariviikkoiseen Etelä-Euroopassa ja talven viettoon Aasiassa. Välissä olisi käyty vähintään laivamatkoilla naapurimaissa, ellei aikataulut ole sallineet pidennettyjä kaupunkiviikonloppuja. Varsinkin tässä maailmantilanteessa oman navan tuijottelu tuntuu välinpitämättömältä. Kyllähän minä osaisin maailmalla huolehtia käsihygieniasta ja turvaväleistä ja maskiakin käyttäisin säässä kuin säässä. En ole vielä uteluista huolimatta saanut keneltäkään vastausta kysymyksiini, miksi matkailu korotetaan peruselintoiminnoksi, ja miksei pienemmän mittakaavan eskapismia haluta kokeilla. Siltoja on taas poltettu suuntaan jos toiseenkin, kun en ole osannut pitää suutani kiinni.

Se ei ole veri, mikä pohjoiseen vetää. Sanotaan, että Lapin luonto luo outoa taikaa. Jonnekin sinne minäkin suuntaan toivottavasti vielä tänä vuonna. Ruskaretkelle lienee jo auttamattoman myöhäistä ja telttailuneitsyelle kylmää, mutta keksitään jotakin. Esimerkiksi Jávrin kaltaiseen ympäristöön tuhlaisin mieluusti satalappusia. Toivotaan, että pohjoisessakin vielä on syystä jäljellä.

In somnus veritas

Kuvitella kestokrapula. Lievänä, mutta silti läsnä, ja vähintään alitajunnan haamuna. Ilman peittoa paleltaa, mutta sen kanssa tulee taas liian kuuma. Pala tykyttää kurkussa ja olo on tukala, vääntelehdin sisäisesti, vaikka makaisin liikkumatta. Siltä musta tuntuu liian monet yöt. 

Ilmanpuhdistimen hurina, puolison hengitys. Ei mitään kuorsausääniä, tikittäviä kelloja saati liikenteen jylyä. Makaan shavasanassa sängyssä, joka sijaitsee hiljaisuuden meressä. Mä vihaan tätä sänkyä, koska se tuntuu ahtaalta selliltä. 120-senttinen vankila. Tyynykin on möykkyinen, haluaisin heittää sen pois, mutta sitten alan sääliä sitä. Eihän se pahaa tarkoita, se vaan sattuu olemaan tietyn muotoinen. En aina osaa olla ajattelematta esineiden tunteita. Eikä nää unihommat varmaan onnistuisi tätä paremmin omassa, leveässä sängyssäkään, omilla tyynyilläkään. Samoja ongelmia oli omissa pellava- ja egyptinpuuvillalakanoissanikin.

Voi ihana Kruna ja ihana oma sänky... Toisinaan mulle tulee kovakin ikävä.

Unet karkaavat järjestään, jos mielessä on tekemättömiä asioita. En esimerkiksi ole tehnyt vielä keskiviikon akkadin läksyjä, ja omatunto kolkuttaa. Tekemättömien asioiden listalla painaa myös kandidaatintutkielma, joululahjat ja häämenu. Ajankohtaisasioiden aatelia siis, kosintakin uupuu ja ilmeisesti jää uupumaan. 

Omissa häissä olisi hyvää materiaalia uneksimiseen, mutta ei mun unettomuus ole mielikuvituksen puutteestakaan kiinni. Viime aikojen unifragmenteissa olen vastaanottanut juustohöylän MET-gaalapalkintona, surrut isäni umpeen muurattua rappukäytävää joka estää kouluun menemiseni, ja tehnyt haureutta parikymppisen prinssi Williamin kanssa haitariin pukeutuneen ihmisen venytellessä kylkiään soittaessaan Popcornia. Niin usein kerkeän jo livahtaa unen puolelle, kunnes hätkähdän kuviteltuun tuijotukseen, ääneen tai omaan potkaisuuni. Vips vain ja uni on tiessään.

Sängyn takana nousee hylly, joka tekee yöpöydän virkaa. Hyllyn päällä on kaoottinen kasa sekalaisia tavaroita, suihkutan pullosta laventelivettä päälleni useamman kerran yössä tukaluutta lievittämään. Laventelin sanotaan rentouttavan, laskevan verenpainetta ja laukaisevan jännitystiloja. Ja tälläkin hetkellä haaveilen valiumista.