Helppo raparperimehu

Takapihaani on vaivannut tänä kesänä monelle tuttu, positiivinen ongelma nimeltään raparperin liikakasvu. Myös mun kahden neliön kokoisella kasvimaalla raparperi on pitänyt valtaa koko kesän.

Mehustaminen kuulostaa työläältä - moni ajattelee heti ensimmäisenä hikisiä tunteja mehumaijan kanssa, tai kovaäänisen mehustimen hermojaraastavaa ääntä. Tämä mehu kuitenkin valmistuu käytännössä itsestään. Aikaa se toki vaatii, mutta vaiva on minimaalinen. Tarvitaan käytännössä vain kannellinen kattila, siivilä, sokeria, raparperia ja vettä.

1 litra raparperiä paloina

1 litra vettä

1 desilitra sokeria

Raparperin varret huuhdellaan ja pilkotaan sentin-parin viipaleiksi. Kattilassa kiehautetaan vesi, jonka sekaan lisätään raparperipalat ja sokeri. Seos saa kiehua hiljakseen kymmenisen minuuttia. Tämän jälkeen levyltä voi ottaa virran pois ja jättää seoksen hautumaan ja jäähtymään kannen alle. Kun kattila on jäähtynyt kunnolla, sen voi siirtää jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.

Raparperimehun tekeydyttyä (tällä kertaa annoin mehun tekeytyä lähemmäs vuorokauden) se siivilöidään joko suoraan kannuun tai vaikka pulloihin. Mikäli mehua tekee kerralla ison erän, se kannattaa pakastaa esimerkiksi lituskaisissa muovipulloissa. Koska mehussa ei ole säilöntäaineita, se säilyy jääkaapissa muutaman päivän.

Resepti on siitä hauska, että ohje on helppo moninkertaistaa saatavilla olevan raparperimäärän mukaan. Tällä sokerimäärällä mehusta ei tule liian makeaa. Jos on makean mehun ystävä, voi noudattaa puolentoista desin sokerimäärää vesilitraa kohti.

Loppuun esteettinen kevennys. Pehmenneen, siivilään jääneen raparperin voi käyttää eräänlaisena hillona, ja täten minimoida ruokahävikkiä. Epämääräisestä ulkonäöstä huolimatta tämä maistuu hyvin esimerkiksi jogurtin kanssa.

Vieläkö Cinque Terrelle mahtuu?

Bongasin Cinque Terren ensimmäistä kertaa jostakin Weheartit-postauksesta vuoden 2010 tienoilla. Siitä lähtien viisi kylää on kutkuttanut, muttei ole aiemmin sopinut matkaohjelmaani. Italian matkani kun ovat keskittyneet aiemmin keskelle, Rooman seuduille. Italian luoteisnurkka alkoi tuntua mahdolliselta puuttuvalta palaselta reilisuunnitelmiini, ja olen ikionnellinen päästyäni vihdoin kokemaan tämän Ligurian helmen.

Cinque Terre koostuu viidestä kalastajakylästä. Tai nykyään turistikylästä. Tiedättehän, korkeita, kapeita ja värikkäitä taloja kuin puristuksissa jyrkänteen ja meren välissä. Niin kuin keksipaketteja. Eikä se upeus ole pelkästään valokuvien luomaa illuusiota, se sama värien tulva ja kesyttömän meren tuntu tervehti myös paikan päällä! Jos ajattelemme riemunkirjavuuden kuplan ulkopuolelta, ajattelemme aluetta, jonne on entisaikoina päässyt veneellä tai vaikeakulkuisia polkuja pitkin. Alueella on rakennettu kuten luonnonmuodostelma on antanut periksi - kapeasti ja vertikaalisesti. Talojen värikkyys on ollut tärkeää kalastajille, näin alueelle on ollut helpompi suunnata mereltä päin. Cinque Terre ei ole mikään kulissi instagram-kuvia varten, vaan alueeseen tulisi suhtautua kunnioituksella.

Turismin rajoittamisesta Cinque Terrelle on puhuttu aika ajoin paljonkin. En toisaalta yhtään ihmettele miksi. Ruuhkaistahan siellä oli. Autoilu ei käsittääkseni ole edes mahdollista alueella. Junayhteys kylien välillä on helppo ja nopea, ja sitä myöten tupaten täynnä. Kokonaisena Cinque Terre -päivänäni jouduin varvistamaan ja pitämään junan eteisen katosta kiinni La Spezia-Riomaggiore -välillä. Minä, 156-senttinen ihminen! Mistään maisemareitistä ei voi puhua, sillä juna kulkee enimmäkseen tunnelissa. Ne maisemat ovat sitten perillä.

Mietin, olenko osaltani luomassa ongelmaa haluamalla tuonne? Onko oikein, että turistimassat muuttavat alueen elinkeinorakenteen täysin toiseksi? Alueelle ei voi rakentaa uutta, eivätkä megahotellit maisemaan sulautuisikaan. Kaikki halukkaat eivät mahdu alueelle! Terassiviljelmät tehdään nykyään liian usein nopeasti sementillä, mikä on maanvyöryriski. Eroosiota pahentaa kurittomat kävijät, jotka eivät malta pysyä merkityillä poluilla. Harvalla on enää aikaa kalastukselle, kun pitää kestitä vieraita. Toisaalta, ehkä elinkeinorakenteen kuuluukin muuttua kysynnän mukaan. Turismin ei tarvitse olla massaturismia, vaan hidasta ja ympäristöystävällistä. Siihen pyrin itsekin aina matkaillessa.

Cinque Terren turistoituneisuudesta kertoo jo sekin, että La Spezian hostellini oli nimennyt itsensä alueen mukaan. La Spezia oli ihan passeli tukikohdaksi, sillä kuten jo yllä kerroin, junayhteys oli nopea kyläkompleksiin. Itse La Spezian parasta antia oli mielestäni hostellin baari, jossa tuli tuhottua tuopillinen jos toinenkin Janis Joplin -olutta. Suurkaupunki Milanon ja ruuhkaisen Cinque Terren jälkeen rauhoittuminen sinisen talon sisäpihalla oli tervetullutta.

Hostellin pitäjältä sain vinkkejä Runoilijoiden lahden muista kylistä, joihin aion suunnata jollakin tulevalla reissulla. Pittoreski Portovenere, vielä kalastuksesta elävä Lerici sekä roomalaisajan reliikkejä sisältävä Tinon saari ovat saavutettavissa helpoiten veneellä. Löytyisipä Lericistä vielä paleontologinen museokin. Enkä voisi poissulkea mahdollisuutta viihtyä muuallakaan Italian Rivieralla... Ikävästi tehty, olen koukussa. Liguria on aivan omanlaistansa Italiaa, mutta juuri minulle niin sopivaa. En osaa tarkemmin sanoittaa tätä tunnetta. Ehkä tämä on yksi sielunmaisemistani.

Interrail numeroina

Kuusi maata. 17 kaupunkia. 28 päivää.

Näin jälkiviisaana ahnehdin ehkä liikaa kohteita. Lopussa huomasin reissuväsymyksen jo iskevän. Esimerkiksi Kööpenhaminassa oikein mikään ei huvittanut, olisin halunnut vain maata sängyssä. Olisin tarvinnut selkeitä lepopäiviä jo aikaisemmin matkan varrelle, mutta mulla oli jatkuvasti paineita nähdä enemmän, kävellä enemmän, kokea enemmän. Se sitten taisi kostautua loppureissusta.

Toisaalta, haalin mahdollisesti liian paljon jo entuudestaan tuttuja ja isoja kohteita. Esimerkiksi jo menomatkalla katselin Nürnbergiä junassa vähän sillä silmällä, että kaupungissa olisi mukavaa vierailla. Olisi ollut hauskaa pysähtyä enemmänkin pikkukaupungeissa. En sitten kuitenkaan tiedä miten aika olisi riittänyt tähän.

32 junaa, 7345 kilometriä.

Taustatyöstäni huolimatta junien paikkavaraukset tulivat usein yllätyksenä. Reiliappin kautta paikkavarauksia voi tehdä kolme tuntia ennen junan lähtöä, eikä näitä yleensä enää silloin ollut jäljellä. Fiksuin tapa varmasti olisikin varata lippu lähtöä edeltävänä päivänä asemalta, mutta mulla ei ollut aikaa sellaiseen. Ruotsin katastrofaalisuudelle omistinkin vastikään oman postauksen, mutta ei Italiassakaan helpolla päässyt. Firenzestä Venetsiaan jouduin menemään tuntia aikomaani myöhäisemmällä junalla, mikä oli ihan kohtuullista.

Peti Snälltågetissa. Nukuin kiiltävissä lakanoissa! Joita en jaksanut suoristaa.

Viisi yötä hotelleissa, kaksitoista hostelleissa, neljä yöjunissa.

En ollut aivan kengännauhabudjetilla liikenteessä, mutta yöpymisestä piti silti tinkiä. Uppsalassa yöpaikaksi valikoitui logistisista syistä Radisson Blu, muuten yövyin pienissä hotelleissa tai hotelleissa. Varasin alkupätkän majoitukset etukäteen, mutta koska matkasuunnitelmissa oli aukkoja, kaikkea ei halunnut eikä pystynyt suunnitella loppuun asti. Parman hostellimajoitus kuului työpajan ohjelmaan, eikä se ollut siten oma valintani. Paras hostelleista oli ehdottomasti La Spezian 5 Terre Backpackers, jonka kodinomaista tunnelmaa tuli ikävä Parman laitosmaisessa laitakaupungin hostellissa.

Yöjunissa hämmentävin kokemus oli Venetsia-Wien -välillä. Olin varannut paikan naisten vaunusta, mutta  se oli lukittu ja kuulemma rikki. Konnari ohjasi minut uudelle paikalle. Mestrestä kyytiin hyppäsi sinänsä ihan leppoisa mies, joka kuitenkin ensitöikseen lukitsi oven ja alkoi levitellä varsin estottomasti vartalovoidetta itseensä. Lähdin etsimään konnaria ja kysyin, että mites tää naisten makuuosasto, mähän olen maksanut tästä. Pidemmän vänkäämisen jälkeen sain tahtoni läpi ja kuinka ollakaan, tämä rikkinäinen hytti oli otettu junahenkilökunnan tavaravarastoksi. Konnari vielä kuittaili, että yleensä kyllä yksityishytistä joutuu maksamaan paljon enemmän. Aamupala tuotiin kaksi tuntia ja petivaatteet (lakana, nukensängyn tyyny ja huopa) kerättiin pois puolitoista tuntia ennen Wieniin saapumista.

Kahdeksan hajonnutta vaatekappaletta.

Kävelin silkkihousuni puhki jo Parmassa. Sisäreisieni suojaksi Lindexistä ostamani bikershortsit kestivät kaksi käyttökertaa - kolmannella reiät olivat jo itse lahjeosaa isommat, ja mekotkin jäivät väliaikaisesti pois käytöstä. Täten jouduin ottamaan pyjamahousut housukäyttöön Firenzessä. Yritin etsiä Wienin päärautatieasemalta uusia bikershortseja, mutta paremman puutteessa päädyin ostamaan valkoiset ohuet caprileggingsit. Tiedättehän, maakuntaunivormu yhdessä kananpeppukampauksen, crocsien ja jonkun tunikapaitulin kanssa.

Sukkia kului puhki kaksi paria. Jonkun tupakasta lentänyt kipinä poltti toppiini ja rintsikoihini reiän Monterossossa, ja näistä rintsikoista pursusi kaarituki kainalopuolelta ulos Kööpenhaminassa. Jos olisin ollut fiksu, olisin pakannut mukaan ompelutarvikkeet, jolla näitä pieniä reikiä olisi voinut korjata. Toisaalta osaamiseni ei riitä esimerkiksi niiden silkkihousujen korjaamiseen. Onpahan äidille tekemistä, kun seuraavan kerran tavataan.

Reilaaminen ei sovi kontrollifriikille, sillä kaikkea ei voi suunnitella täysin. Koskaan ei tiedä, milloin odottamattomat käänteet yllättävät - mulla esimerkiksi lakko Italiassa lyhensi radikaalisti aikaani Milanossa. Nämä käänteet eivät kuitenkaan tuskin koskaan ole ylitsepääsemättömiä. Todellisia vaaratilanteita koin oikeastaan vain kerran, ja pääsääntöisesti kohtaamani ihmiset olivat auttamisen haluisia ja iloisia. Nautin eniten reissun tuomasta vapauden tunteesta. On hienoa matkustaa tietämättä milloin ja miten saapuu takaisin. On hienoa palata kotiin vasta sitten, kun itsestä tuntuu siltä. Näin välttää kotiinpaluumasennuksen.