Rooma kuvina

Kaksi viikkoa sitten oltiin onnellisesti Roomassa. Ja mulla on mieletön ikävä takaisin. Ylitsepääsemiseen tarvittaisiin varmaankin toinen reissu. Olen ehtinyt katsoa La Dolce Vitan kolmesti, enkä ole syönyt yhtään pitsaa, pastaa tai jäätelöä täällä kotona. Mikään ei kuitenkaan maistuisi samalta.

Saatiin ilmaiset, nopeasti sulavat jäätelöt, kun opetin kojunpitäjiä sanomaan 'jäätelötötterö' menestyksekkäästi. Tuplapallolla.

Vappuviikko

Nää arkipostaukset ovat jääneet mulla taas vähän vähemmälle. Vaikka tämäkin viikko on ollut kohtuullisen tapahtumatäyteistä, jonka seurauksena postaukset lähentelevät kilometrimittoja. Kännykkäpostailu on jotain todella rasittavaa, ehkä mun pitäisi taas opetella raahaamaan läppäriä mukanani joka paikkaan, jotta bloggaaminen ei kärsisi. Katsaus aikavälille keskiviikko-sunnuntai.

Vappujuhlinta alkoi tätini hääpäiväkahvituksilla ja vapun ainoilla munkeilla. En ymmärrä, miten multa meinaa aina jäädä sesonkileivonnaiset syömättä, tippaleipiäkään en ole syönyt vuosikausiin. Ehkä leivokset eivät ole mun juttu.

Vartin pikashoppailut Helsingissä ennen kauppojen kiinnimenoa. Ostin vain kiireessä sovittamatta mustan topin ja kuvissa näkyvän raidallisen mekon, joka vaatii jonkinasteista fiksausta ennen käyttöönottoa. Löysin myös Zarasta maailman kivoimmat mustat mantelikärkiset sisäsyrjältä avoimet avokkaat, mutta niistä ei yllättäen ollut mun kokoa. Korvauksena kenkämenetykselle ostin Stockalta Diorin kevätkokoelman liian sievän luomivärin. Vain reilu kolme kuukautta myöhempään kuin mitä suunnittelin. Sarjassamme en raaski käyttää ikinä.

Mun vappu kului siis Helsingissä ja rauhallisissa merkeissä. Kävin aattoiltana katsomassa lakitettua Havis Amandaa ja kävelemässä eteläisessä kantakaupungissa. Tähtitorninmäellä oli ehkä kymmenen ihmistä, ja Kaivopuistossa kanssajuhlijat vaikuttivat vähintään viisi vuotta nuoremmilta. Olin todella kuiva vapunviettäjä, en edes pukeutunut mihinkään jännittävään, vaikka mulla on aiemmin sellainen ollutkin tapana. Loppuilta menikin On the Rocksissa jonkun Led Zeppelin-tribuuttibändin tahdissa.

Vappupäivänä mentiin Leenan ja Johannan kanssa ex tempore katsomaan Teuvoa  Ovetskinia  Orlovia Suomi-Venäjä-peliä Jaffalle. Kyseessä oli myös mun henkilökohtainen maajoukkuedebyytti, sinänsä sääli, että sen piti tapahtua tällaisessa merkityksettömässä turnauksessa. Yrityksistä huolimatta mä en saanut itseäni viritettyä kiekkokatselutunnelmaan, ja istuin koko ottelun poikkeuksellisen hiljaa. Ja sivumennen sanoen, eilen julkaistu MM-kisojen rosteri vahvisti, että tänä keväänä tunteella suhtaudutaan vain NHL-pleijareihin.

Perjantai ja lauantai vietettiin Itämerellä risteillen kaudenpäätöshengessä. Muistin jälleen vähän kantapään kautta miksi risteily on mulle niin harvinaista herkkua. Kun vesiselvänä (plus yksi lasten drinkki) katsoi vierestä sitä meininkiä, meinasi pikkaisen hirvittää. Onneksi vain pikkaisen, olihan mulla hauskaa tanssilattialla, ulkokannella, hissien kanssa tapellessa ja kuuden lautasellisen illallisbuffetissa. Maihin en kerennyt ja laivaltakaan ei tullut tuliaisiksi muuta kuin kurkkukipu. Amatööritouhua.

Lauantai-iltapäivällä Länsisatamaan saapuessa ajatus kotiinpaluusta ja kaiken loppumisesta tuntui erittäin surulliselta. Niinpä päätettiin parin minuutin harkinta-ajalla lähteä rautatieaseman sijaan takseilemaan Myllypuroon ja katsomaan JFC:n peliä. Ja siitä Leenalaan jatkoille. Koska mä olen nainen, vietin koko illan keittiössä. Ja omaan kotiin palaaminen oli edessä vasta sunnuntaina, myöhäisen salaattiaamiaisen ja Suomi-Tsekkipelin jälkeen.

Oodi kissalle

Eläimistä tuli susia, millä liikaa häntää, millä iso murheellinen pää. 

Vähä vähältä ne alkoivat sopeutua, kävivät maisemaan taloksi, 
saivat täpliä, somistuivat, joku lensi.

 Kissa, kissa yksin ilmaantui valmiina ja ylpeänä:
se oli heti syntyjään täydellinen, 

kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi. 

 Ihminen haluaisi olla kala tai lintu, 
käärme saisi mielellään siivet, 
 koira on pelkkä vikaan mennyt leijona, 
insinööri soisi olevansa runoilija, 
kärpänen kokee lentää kuin pääskynen, 
 runoilija yrittää matkia kärpästä, 
mutta kissa haluaa olla vain kissa 
 ja yhtä kissaa se on hännästä viiksiin, 
harmaasta aavistuksesta elävään hiireen,
 yön pimeydestä kultaisiin silmiin. 

Ei ole sen veroista ykseyttä, 
ei kuu eikä kukka ole rakennettu niin hyvin:
 se on niin yksi kappale kuin aurinko 
tai topaasi ja sen joustava ääriviiva on siro ja luja kuin laivan keula. 
 Sen keltaisista silmistä jää yksi ainut viiru 
johon lentävät yön kolikot. 

 Oi pikkuinen keisari ilman keisarikuntaa, 
 isänmaaton valloittaja, 
 salongin pieni tiikeri, 
 eroottisten taivaskattojen lemmensulttaani, 
 sinä komennat myrskyssä rakkauden tuulta kun liikut ja painat maata vasten neljä herkkää jalkaa, 
 nuuhkit, epäilet kaikkea mitä maa kantaa päällään, 
sillä kaikki on saastaista kissan tahrattomalle käpälälle.

 Oi huoneiston joutilas peto, 
yön röyhkeä käpälänjälki, 
laiska, jäntevä ja etäinen, syöverinsyvä kolli, 
 asumusten salainen poliisi, 
jonkin kadonneen sametin tunnusmerkki, 
varmaankaan et ole lajina arvoitus, 
kaiketi et ole mysteerio, 
kaikki sinut tuntevat; kuulut ihan tavallisimpaan talonväkeen, 
kaiketi kaikki luulevat niin, 
kaikki luulevat olevansa kissansa isäntiä, 
 omistajia, kissan enoja, kavereita, virkaveljiä, oppilaita tai ystäviä. 

 Minä en. 
Minä luulen toisin. Minä en tunne kissaa. 
Minulle on tuttua monenmoinen, 
elämä ja sen arkipelaagi, meri ja kaupungin laskemattomuus, 
 kasvitiede, naiset ja niiden kummat salat, 
 matematiikan kertotaulut ja miinukset, 
maan vulkaaniset suppilot, 
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys, pappien sinertävä atavismi, 
 mutta kissasta minä en saa selvää. 
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen, sen silmissä on kultaiset numerot. 

 Pablo Neruda - Andien mainingit

Mymmeli, mamman rakkain, pitkäaikainen elämänkumppanini ja paras ystäväni. Joku, joka on aina rakastanut mua vilpittömästi ja tulee aina rakastamaan, täyttää tänään kahdeksan vuotta. Valitettavasti mä olen poissa, mutta tiedän Mymmelin olevan hyvien ihmisten seurassa. Ja me juhlitaan yhdessä sitten, kun mä palaan.