Miksi minä kirjoitan?

Yksityishenkilö lähestyi minua pitkällä, ajoittain offensiivisella Facebook-viestillä, jossa hän kyseenalaisti oikeuteni kirjoittaa blogia. Koska asia on askarruttanut myös monia anonyymeja näin vuosien varrella, katson parhaaksi ratkaisuksi kirjoittaa henkilökohtaisen vastauksen lisäksi myös yleisen avautumisen tänne blogin puolella. Ja koska mä olen ikävä ja katkera ihminen, julkean liittää tekstini tueksi suoria lainauksia tämän yksityishenkilön yksityisviestistä, vieläpä typoineen päivineen. Eivätpä ne lainaukset muuten suoria olisikaan. Sori siitä!



"Sun blogisi on niin negatiivinen. Taidat olla ihmisenä pahansuopa. Miksi haluat ehdointahdoin levittää pahaa mieltä?"

Kirjoitan, koska mulla on täysi oikeus kirjoittaa. Ja kirjoitan blogia ensisijaisesti itseäni varten. Kirjoittamalla käsittelen omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Kun kirjoitan, pystyn purkamaan ajatukseni virtuaalipaperille selkeämpään muotoon, ja opin ymmärtämään täysin näiden asioiden tärkeyden ja merkityksen itselleni. Valitettavasti negatiiviset asiat ovat niitä vaikeasti käsiteltäviä, joten toisinaan blogi pyörii paljonkin epäonnistumisen ja pahan olon ympärillä. Mutta minua itseäni se auttaa. Blogissa uskallan myöntää mokanneeni, sanoa mielipiteeni ja seistä sen takana. Kirjoittamalla kehityn itseni ilmaisemisessa.

Vastapainoksi kirjoitan myös iloisista asioista, onnistumisen riemusta ja muista hauskoista sattumuksista. Kirjoitan, koska haluan jälkeenpäin muistaa niitä pieniäkin hetkiä elämästäni. Muistojen katoavaisuus on surullinen osa elämää, mutta blogin avulla ne saa ikuistettua. Muutama hassu tekstinpätkä palauttaa muistumat mieleen. Haluan muistaa miltä Mala Strana näyttää, miltä Monrepos'sa tuoksuu ja miltä tuore papaija maistuu.



"Blogej on netissä pilvinpimein. Miten voi olla että tämä blogi tulee jokapuolella vastaan? Sulla ei taida olla muuta elämää kun mainostaa itteäs ihan jokapuolella. Kerjäät lisää lukijoita huonosti kirjoitetulla blogilla missä ei ole mitään lukemisen arvoista sisältöä."

Kirjoitan myös suunnitellakseni. Suunnitelmat elävät ja kehittyvät. Joko omien oivallusteni myötä, tai sitten ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta. Tämän takia blogini on julkinen, minä janoan sitä vuorovaikutusta! Mikään ei ole parempaa kuin saada lukijalta tuore näkemys, ideoita tai omakohtainen kokemus liittyen johonkin suunnitelmaani. Esimerkiksi parin vuoden takaiselle Rooman reissulleni sain blogin kautta ihan korvaamattomia vinkkejä, jotka tekivät matkasta huikean!

Lukijat eivät kuitenkaan ole blogini elinehto. En masennu, mikäli jokin postaus ei kerää kommentteja. Minua ei haittaa keskustella itseni kanssa täällä blogissa. Lukijat ovat mieluisa bonus, mutta yhtä lailla mä huutelisin tyhjille seinillekin. Olen mainostanut blogia suusanallisesti kavereille ja tutuille, en muuten. Tosin kerran vahingossa linkkasin sen toisen blogin kommenttiboksiin - ajattelin, että nimimerkkiäni klikkaamalla avautuisi linkki blogiini, mutta kommenttiboksi julkaisikin sen http://-linkkinä kissankokoisin kirjaimin. Se oli virhe, josta otin opikseni.



"Blogin perusteella olet rehellisesti tyhmå. Teinin tasolla oleva massablondi vaikka oletkin ilmeisesti jo 23 vuotias. Luuletko että kukaan haluaa seurata kun vaikutat täydeltä idiootilta?

- -
Kannattaisi opetella kirjoittamaan ihan järkeviäkin ja tavotella selkeää kohderyhmää eikä yrittää kerjätä kaikkia mahdollisia lukijoita. 
- - 

Blogissasi ei ole pientäkään potenttiaalia. Blogien aika on mennyt jo." 

Mä en kirjoita fiktiota. En esitä blogissa ihmistä, jonka kengissä haluaisin kulkea. Blogin perusteella voi tehdä erinäisiä oletuksia, mutta koko totuutta tämä ei paljasta. Kerron itsestäni paljon, mutta yhtä paljon jää kertomatta. Jos en blogissani halua kertoa työ- tai opiskelupaikkaani, se ei tarkoita sitä että sellainen puuttuisi. Jos ja kun vaikutan blogin perusteella tyhmältä, en kuitenkaan arjessa ole samanlainen kyseenalaistava onnettomuusaltis naiivi höperö - ainakaan koko aikaa. Moni unohtaa anonyymiteettiverhon kätköissään sen, että bloginpitäjä on elävä ihminen. Joka ajattelee ja tuntee. Joka saattaa pahoittaa mielensä niistä ei pahal ku läpäl hei- sanomisista.

Olen kirjoittanut blogeja yli kymmenen vuotta. Alkaen ajasta, jolloin bloggaaminen oli marginaaliharrastus, kautta blogien kultakauden tähän päivään. Minua ei kiinnosta menestyä blogillani, enkä halua olla ammatiltani bloggaaja. En halua saada laatikkokaupalla krääsää josta minun pitäisi raapustaa oodeja ja ylisanoja. En halua jaaritella rivikaupalla jostain ilmaisiksi saaduista mummokalsareista, kun tavallisen postauksen rivimääräkään on harvoin yli kymmentä. En halua tuhlata iltoja ja viikonloppuja epäkiinnostavissa kissanristiäisissä sun muissa blogigaaloissa. Bloggaaminen on lempiharrastukseni, ja harrastuksena se tulee myös pysymään.

Minä kirjoitan, koska henkilökohtaisella tasolla kirjoittaminen on itselleni parasta terapiaa.