Maailman kaunein museo

Eremitaasi on kuulunut Pietarinsuunnitelmiini jo vuosia. Mä olen haaveillut päivästä Eremitaasissa, vaeltaen salista toiseen, museon avaamisesta sen sulkemiseen. Aina on joko aika tai seura pistänyt vastaan. Tällä reissulla pääsin jo itse museoon asti, mutta kiersin lopulta vain noin kymmenesosan valtavasta kompleksista.




En tiedä teistä muista, mutta mun mielestä museoista otettujen kuvien massajulkaiseminen on ehkä pikkaisen epäkorrektia. Siksi pyrinkin keskittymään yksityiskohtiin ja Talvipalatsin rakenteisiin. Puitteet ovat upeat, ollaanhan Rastrellin barokkipalatsissa. Kaikki on koristeellista ja mahtipontista, oven kahvatkin. Eremitaasissa valokuvaaminen oli sallittua kaikissa pysyvissä näyttelytiloissa. Väliaikaisnäyttelyissä vihaiset vahtimummot kävivät jopa poistelemassa kuvia kielletyistä kohteista museonkävijöiden kameroista.

Eremitaasin vessat ansaitsevat erityismaininnan! Kävin kahdesti eri vessoissa, niitä siivottiin usein ja lattiaa myöten. Paperia oli. Koukkuja takeille ja laukuille oli. Ei mikään itsestäänselvyys Venäjällä.

14-vuotiaan Viktorian taulu, jonka joku valitettavasti ehti ostamaan nenäni edestä.

Sana 'Eremitaasi' on johdettu suoraan ranskan sanasta 'ermitage', erakkomaja. Erakkomaja, ei ainakaan yhtään yliampuva nimi tuolle taidekompleksille. Alunperin Eremitaasilla tarkoitettiin Talvipalatsin hovimuseota, nykyään Eremitaasi koostuu kuudesta rakennuksesta ja lähes 3,2 miljoonasta taide-esineestä. Nähdäkseen jokaisen pinta-alaa tampattavaksi riittää 230000 neliömetriä. Vastikään on päivitetty vanha laskelma, että jos jokaista Eremitaasin teosta katsoisi minuutin, saisi viettää museossa 17 vuotta.

Minä vietin museossa yli neljä tuntia, enkä turtunut taiteen määrästä. Sen sijaan opastettujen kiertolaisten määrä kello kolmen aikaan oli niin massiivinen, että piti lähteä seilaamaan väljemmille vesille Pietarin kaduille. Meidän kierroksemme kohtasivat juuri suosituimmissa saleissa.

PMI Bar

Parhaat paikat löytyvät aina vahingossa. Kävellessäni Pietarissa Moika-joen rannalla Talvipalatsinaukiolta hotellia kohti silmiini pisti kauempana katolle pystytetty lasikuutio. Mä käyn heikkona kattoterasseihin, niinpä mystisestä lasikuutiosta oli otettava tarkemmin selvää. Etazhi on käynyt jo tutuksi, joten olisi kiva kokeilla jotakin uutta.



Lasikuutio paljastui PMI Bar-nimiseksi ravintolakompleksiksi, joka on paljon muutakin kuin se kattoterassi. Sisätiloissa toimii mielettömällä viinikattauksella varustettu fuusiokeittiö, katolla baari. Baarista aukeaa näköalat niin joelle, Verikirkolle kuin Jänissaarellekin. Terassillekin tarjoillaan ruokaa, joten tilasin lemppariruokaa eli mereneläväsalaattia. Mun ensireaktio annokseen oli mitä ihmettä, mutta mittava määrä meriotuksia löytyi onneksi salaatinlehtien alta piilosta. Baarin yhtenä valttikorttina ovat myös suuruudenhullut drinkit. Listalta ei mitään peruskelkkoja ja -mojitoja löydy, vaan "simppelin" drinkin tilaamalla saa esimerkiksi tällaista.



Hinnoittelussa oli naamaraja, joka yleensä koituu mun kohtalokseni kaikkialla. Vaan ei PMI Barissa, laskun loppusumma oli yli tuhat ruplaa laskemaani halvempi. Niinpä tippasin kivaa tarjoilijaa näin jälkikäteen ajateltuna ehkä turhankin reippaasti - tarjoilija tuli kädestä pitäen kiittelemään ja toivoi koko sydämestään että tulisin pian uudestaan. Ensi reissulla sitten.

PMI Bar sijaitsee Verikirkon lähellä, osoitteessa Nabereznaja Moiki 7.

Oh, those Russians...

En ole vieraillut missään muussa maassa yhtä monesti kuin Venäjällä. Laskut ovat menneet sekaisin, mutta kaksikymmentäkin taitaa olla jo murtunut merkkipaalu. Vaan suuri Venäjä kansoineen pysyy edelleen mulle mysteerinä. Pieniä havaintoja ja johtopäätöksiä on toki tullut tehtyä - mä tykkään stereotypisoida ja laatia omia tulkintojani!

Mun kokemukseni mukaan venäläiset ovat ystävällisiä, vastoin vallitsevaa mielipidettä. Tosin mä olenkin tekemisissä yleensä paikallisten venäläisten kanssa, ehkä tilapäismääritelmä turisti saa venakon käyttäytymään kuin itsekeskeinen kakara. Huomionarvoisaa on se, että venäläisiä kohdatessa mulla on itselläni aina ollut se turistin leima otsassa.

Venäläisten keskuudessa toisiksi suosituin suomalainen heti ylivoimaisen ykkösen, Ville Haapasalon jälkeen on marsalkka Mannerheim. Ketään muuta ei sitten tiedetäkään. Mannerheimiakin jotkut luulevat dalai-lamaan verrattavaksi titteliksi, Suomen henkiseksi johtajaksi. Eräs tyttö oli syvästi pahoillaan kuullessaan Mannerheimin kuolleen, ja oli utelias uuden mannerheimin valintatavasta.

Venäläinen vieraanvaraisuus on käsittämätöntä. Vaikka pelmahtaisit kutsumatta toisen siivellä ovesta sisään, sinut istutetaan keittiöön juomaan teetä. Ja teen ohessa tarjotaan varmasti jotain makeaa syötävää, vaikkei se perheessä olisikaan tapana ihan jokaisena teehetkenä.

Kuokkavieraskin saa kuninkaan kohtelun. Vieraan seuraksi istutaan, mieluiten koko perheen voimin. Hänen asiansa kiinnostavat isäntiä. Ainakin niin esitetään ja väitetään. Kielimuurikaan ei haittaa, asia tulee ymmärretyksi vaikka ilmeiden ja eleiden avulla. Jokaisessa tähän mennessä kokemassani venäläisessä kodissa on välittömästi kodikas olo. Vaikkakin venäläisten sisustusmaku on lähes poikkeuksetta kammottavaa.

Venäläinen asiakaspalvelu sen sijaan... Itse vilpittömästi yllätyn joka kerta saadessani Venäjällä hyvää palvelua! Mä olen vakaasti sitä mieltä, että venäläisiltä löytyy kaksi käyttäytymismallia, tohtori Jekyll tuttujen kesken ja sitten asiakassuhteessa herra Hyde. Asiakaspalvelijaa tylytetään surutta, palveluala on kunniatonta jämäduunia. Ja asiakkaan annetaan mielellään ymmärtää oma arvottomuutensa ja tietämättömyytensä, eikä asiakkaan eteen haluta nähdä vaivaa. Jos kysyt myyjältä vaikkapa appelsiinien sijaintia, niitä ei välttämättä "ole ollenkaan", kas ne löytyvätkin kaupan toiselta puolelta. Myyjä ei lähde ensimmäisellä yrityksellä tiennäyttäjäksi, ellet jää sitkeästi tivaamaan eikö oikeasti?

Osa nuoremmasta väestä onneksi hakee tähän muutosta. Esimerkiksi selektiivisten merkkien liikkeistä myyjiltä saa sentään hymyjäkin. Itse turistikaupassa eksyin vahingossa tiskin väärälle puolelle maatuskoja katsellessani, kun nuori myyjäpariskunta tuppasi kysymään, että mitä ihmettä mä teen. Mä maalailin mielessäni kauhukuvia ryöstösyytteestä (paikassa ei ollut kassaa, vaan kaikki rahat pöydällä), siperialaisesta vankilasta ja väkivaltaisesta kansalaispidätystilanteesta, enkä saanut suustani kuin ööääääöäö-painotteisia anteeksipyyntöjä hiippaillen kylkimyyryä takaisin asiakaspuolelle. Myyjätytöllä leikkasi onneksi välittömästi halusit varmaankin katsella maatuskoja, ja alkoi esittelemään iloisesti niitä minulle. Kukaan ei ollut vihainen, hölmö ja (hetkellisesti) kielitaidoton turisti sai anteeksi.

Kenties parhaiten Venäjää kuvaa Ville Haapasalon meillä kuuluisaksi tekemä sanonta mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Joiltakin osin Venäjä on todella jästipäisesti vanhanaikainen maa. Monista (useimmiten Neuvostoliiton aikaisista) käytännöistä ja tavoista ei vain ymmärretä luopua. Koska asiat on tehty tietyllä tapaa aina, ei kenellekään juolahda mieleenkään että ne voisi tehdä jotenkin nykypäiväisemmin ja järkevämmin. Tämän yleisen toimimattomuuden vuoksi vihaan venäläistä byrokratiaa enemmän kuin limppu sikaa.

Varsinkin nuori polvi on todella tarkka käytöstavoista. Julkisissa vanha ihminen saa poikkeuksetta paikan. Käytöstapojen puutteesta myös motkotetaan ahkerasti. Jos metroon tulevalle vanhukselle ei heti vapautunut paikkaa, joku tomera nuori, valmiiksi seisova mies kyllä käski ylös penkistä. Ja yhtä tomera, ikäiseni nainen komensi poikaystävänsä auttamaan minua laukunkannossa, vaikka vakuuttelin selviäväni. Poikaparka oli ihan nolona ja pahoitteli käytöstapojensa puutetta koko kolmikerroksisen matkan. Jep, Venäjä on maa jossa isompi laukku lähtee nopeasti rappusissa käsistä, muttei epäilystäkään, etteikö sitä saisi takaisin.

Venäjän loppu

Vilkas Moskova vaihtui uinuvaan Tveriin lopulta tunnissa - olin ostanut lipun pelkäämäni paikallisjunan sijasta luotijunaan. Ihmettelinkin vähän, miten parisataa kilometriä Moskovasta Tveriin taittuisi tunnissa, mutta ajattelin kyseessä olevan joku oma mystinen venäläinen noin tuntinsa.

Junamatka sujui rattoisasti realistisia postikortteja kirjoitellessa 230 kilometrin tuntinopeudessa. Välillä saattoi katsella gepardien elämää venäjäksi dubattuna. Ajatella, bisnesjunassa Moskovasta Pietariin näytetään luontodokumentteja! Hintaero ei ollut mainittava niihin hitaampiin vaihtoehtoihin nähden, ja matkustusmukavuus hakkasi VR:n 53-0.

Erään sanonnan mukaan Pietari on Venäjän aivot, Moskova sen sydän ja Tver sen sielu. Mulle Tver avautui lähinnä sieluttomana. Pikkukaupunki, jonka keskustan kansa loisti poissaolollaan. Kaikki asuivat laitakaupungilla 20-rappuisissa ja 15-kerroksisissa neuvostopinohimoissa. Olo oli sama kuin taannoin jossain luovutetun Karjalan korpiseuduilla - eihän täällä ole elämää.

Tverin päänähtävyys on lauluistakin tunnettu joki nimeltä Volga. Volgan varrelta löytyi niin uimarantaa kuin lähinnä pikkulapsille suunnattua tivoliakin. Toinen "nähtävyys" oli torintapainen, jonka alkupää järkyttävine paahteisine ja paljaine häkkeineen, pariviikkoisine kissanpentuineen,  tiiviisti pakattuine tipuineen ja muovilaatikkoon pinottuine tulitikkuaskin kokoisine kilpikonnineen pakotti mut sulkemaan nopeasti silmät ymmärtämättömyydeltä.

Jos jossakin niin Venäjällä, erityisesti Tverissä, oppii ymmärtämään asemakaavan hienouden. Enkä tarkoita, että mielestäni kadunpätkän jokaisen talon tulisi olla samanlainen, steriili, valkoinen. Mutta kun lasisen ostoskeskuksen vieressä on puolilaho röttelö, sitten pari puskaa, parikerroksinen kivitalo, kappelintapainen ja kujan päässä omakotitalo, jossa kolme eriväristä nurkkaa... Kauniita taloja löytyy joka toisen kulman takaa, mutta kokonaisuudessaan katunäkymä on pikkaisen liian levoton.

Muutama päivä Tverissä kului sitten syöden, lekotellen sen kuuluisan Volgan rannalla helteestä nauttien, sekä ajellen marshrutkalla keskelle ei mitään ja takaisin. Georgialainen ruoka jatkaa edelleen mun etnisten ruokasuosikkien kärkipäässä. Ulkonäkökriittisenä en ole aiemmin uskaltanut maistaa tuota irstaanmuotoista, adjaruli-nimellä tunnettua, raa'alla kananmunalla kuorrutettua hatsapuria, mutta maultaan hakkasi aiemman suosikin, imeretialaisen hatsapurin ihan mennen tullen!

Voi olla, että innostuneen turistioppaan kanssa, joka jaksaa iloita jokaisesta Volganmutkasta ja rapistuneesta söpöstä talosta, olisi Tverkin avautunut minulle toisella tapaa. Nyt se jäi muistoihini vain pikkukaupunkina, joka merkitsee jälleennäkemistä, yhdessäoloa ja väliaikaisuutta. Pikkukaupunki, jonne en usko enää koskaan palaavani.

Maailman kaunein kauppakeskus

Moskovan maailmankuulu luksustavaratalo on nimeltään GUM eli Glavnii Universalnii Magazin. Päätavaratalo. Olkoonkin, että GUM on länsimaisten luksusmerkkien kansoittama, silti se on vielä tänäkin päivänä Moskovan tärkein kauppakeskus.

Neuvostoaikana tavaratalo ehti toimia niin propagandakeskuksena, toimistorakennuksena, hautamausoleumina Stalinin vaimolle, kuin neuvostotyylisenä pitkien jonojen kauppanakin. Nykyään kauppakeskus on kukkameren valtaama. Niin sisältä kuin ulkoakin. Ensimmäinen paikka Moskovassa, missä mykistyin ihastuksesta. On joko ironista tai kuvaavaa, että kohde oli juuri shoppailuparatiisi. Kaupallisessa nykymaailmassa. Venäjällä, joka on monen silmissä ja mielessä edelleen kommunistinen takapajula. Mitä Venäjältä muka voisi ostaa?

Musta tuntuu, että Venäjällä joka kaupassa on jatkuvat alennusmyynnit. Alennuksen voi tässä tapauksessa pistää lainausmerkkeihin. Hinta on sama, alennus on vain mainossana. Niin oli GUMissakin, hassua ajatella esimerkiksi alennus-Birkiniä, jota kävin harkitsemassa Hermèsin liikkeessä. Legendaarisesta jonotuslistasta ei ollut tietoakaan.

Ruplan huono kurssi järkyttää mua tänäkin päivänä. Olen Venäjällä kuin mummo, joka sitkeästi muuttaa markat euroiksi. Mulle alle 40 ruplaa on edelleen yksi euro. En halunnut ostaa sata ruplaa maksavaa jäätelöä kioskista, koska pidin sitä liian kalliina. Nykykurssilla se olisi puolitoista euroa. Kaksi euroa on kolikko eli vähän, sadan ruplan seteli on seteli. Iso raha! Mun on niin vaikea sisäistää, että tuhat ruplaa on alle 20 euroa. Rahan arvo ei ole stabiili, mutta minä mummoudun vuosien saatossa.