Designer crush: Natali Leskova

Viime kesänä törmäsin Pietarissa paikalliseen nuoreen designeriin, joka on jo muutaman vuoden pukenut pietarilaisia Pietariin. Aiemmin Natali Leskovan luomusten punaisena lankana ovat olleet valokuvaprintit Pietarista, nyt tuoreinta Fall Winter 2016/2017-mallistoa ovat inspiroineet Pietariaiheiset maalaukset.




Natali Leskova ei ole lähtenyt rahastamaan Pietari-gloriallaan, vaan vaatteet ovat hintansa arvoisia laadultaan. Materiaaleissa luotetaan neljään luonnonmateriaaliin: villaan, silkkiin, nahkaan ja puuvillaan. Designerin showroom löytyy Nevan pohjoispuolelta Petrogradin alueelta. Toivon totisesti ehtiväni piipahtaa tuolla talvemmalla.

Mielettömän upeita mallistoja voi katsella designerin kotisivuilla, http://www.natalileskova.com/ Löytyypä sieltä venäjäntaitoisille pieni verkkokauppakin!

Kuvat: http://www.natalileskova.com/

Pietarinkirja

Alan reissu reissulta saada varmistusta siitä, että Pietari on minulle se toinen kotikaupunki. Sinne on aina niin helppo lähteä, ja siellä on aina yhtä helppo kulkea. Tämä Pietarin reissu oli edellisistä poiketen sangen kliininen. Tallikadun hotelli, ydinkeskustan nähtävyydet ja kaksi jalkaa, jolla kuljettiin. Nyt ei seikkailtu saarilla tai metrotunnelissa.

Vaan ei sitä metroa kannata pelätä, sillä Pietari on pitkien etäisyyksien kaupunki. Korttelivälit ovat omaa luokkaansa, sillä sisäpihat ovat usein massiivisia. Sisäpihoilla voi kohota jopa salaisia taloja joilla on salainen oma sisäpihansa! Mua huvittaa aina jos joku Pietarissa vieraillut valittaa kuinka vaikeaa oli tulla juna-asemalta hotellille. Takseja ei ollut kuin pimeitä, ne ovat kalliita (pyytävät vähintään 1500 ruplaa, itse tinkaan hintakatoksi 500 mikä on aina riittänyt) ja joutui lopulta kävelemään kilometrikaupalla kun taksikuski ei saanut selvää turistin sanomasta osoitteesta. Ja sen majapaikan sijainti oli surkea, Talvipalatsille piti kävellä kolme kilometriä vaikka matka näyttikin ihan lyhyeltä kartalla...

Käyttäkää hyvät ihmiset metroa! Pietarin metrossa on helppo suunnistaa ja vaihtaa linjaa, vaikka ei tunnistaisikaan kyrillisiä kirjaimia. Linjat ovat sekä numeroitu että värikoodattu, ja kuten valtaosassa maailman metroja, tarvitsee vain katsoa linjan päätepysäkki jotta osaa valita oikean puolen. Asemalta pääsee Nevskille yhdellä vaihdolla vartissa. Metroasemat bongaa hyvin katukuvasta, ja metroon ostetaan erikseen poletit, zetonit. Niitäkin on naurettavan helppo ostaa - sen kun menee luukulle, iskee rahat kouruun ja sanoo lukumäärän. Adin, dva, tri... Jos Venäjä ei luonnistu, sormillakin voi näyttää. Yhdellä zetonilla saa yhden matkan (mahdollisine vaihtoineen), ja hinta on 35 ruplaa eli vähän alle 50 senttiä. Huh, tulipahan saarnattua!







Pietari on elävä kaupunki. Joka kerralla löytää uuden paikan, jota ei edeltävällä reissulla vielä ollut, ja seuraavan kerran se saattaakin olla ihan uudessa paikassa. Paikallisten innovatiivisuus on ihailtavaa. Kuka perustaa antikahvilan, kuka vintage-naamiaisasuliikkeen, ketkä kommuunin valokuvanäyttelyineen ja design-myymälöineen. Mitä ikinä keksiikin haluta tai kokea, se onnistuu Pietarissa.

Pietari on kattojen kaupunki. Aikoinaan Pietari Suuri ei halunnut yhdenkään keskustan rakennuksen olevan Talvipalatsia suurempia, joten yhdenmuotoiset katot jatkuvat korttelikaupalla. Maisemat ovat mielettömät, oltiin sitten sliipatussa ydinkeskustassa tai rosoisemmalla laitakaupungilla. Olen aikaisemmilla reissuilla vain nopeasti piipahtanut yläilmoissa eri kattoterasseilla. Tämäkin reissu oli valitettavan sateinen, sillä mun toiveena oli lähteä opastetulle kattokävelylle. Vielä jonakin päivänä. Onpahan tekosyy hakea taas uusi viisumi.








Pietari on käytännöllinen kaupunki. Ympäri vuorokauden aukiolevia Produkti-pikkukauppoja on joka kulmalla. Julkinen liikenne on toimiva, erityisesti metro on pomminvarma (onko tuo epäkorrekti, piruja seinälle maalaava ilmaus?) joten omaa autoa ei tarvitse. Suojatien liikennevaloissa on sekuntikellot, jolloin osaa suhteuttaa tien ylittämisen kannattavuuden. Pääkatu Nevskillä on poikkeuksellisen hyvin toimiva wifi. Alkoholia voi juoda kadulla, kunhan pullo on piilotettu paperipussiin. Eihän sitä tiedä mitä pussissa on!

Pietari on kissojen kaupunki. Eremitaasin kellarissa asuu kymmeniä vahtikissoja. Perinteisesti kissat käyskentelivät museossa suojellen sen taideaarteita rotilta. Perinnettä kunnioittaen kissat ovat saaneet valtakunnakseen Talvipalatsin kellarin, jossa niitä hoidetaan, ruokitaan ja lääkitään. Samoilla kulmilla on myös Kissatasavalta, omalla kissaviisumillaan. Tie kissojen luo muistuttaa reittiä Narniaan: mennään yhteen tiettyyn kaappiin ja sanotaan kolmesti miau.

Pietari on ihana kaupunki. Käykää, jos ette ole vielä käyneet. Jos olette, käykää uudestaan!

Maailman kaunein museo

Eremitaasi on kuulunut Pietarinsuunnitelmiini jo vuosia. Mä olen haaveillut päivästä Eremitaasissa, vaeltaen salista toiseen, museon avaamisesta sen sulkemiseen. Aina on joko aika tai seura pistänyt vastaan. Tällä reissulla pääsin jo itse museoon asti, mutta kiersin lopulta vain noin kymmenesosan valtavasta kompleksista.




En tiedä teistä muista, mutta mun mielestä museoista otettujen kuvien massajulkaiseminen on ehkä pikkaisen epäkorrektia. Siksi pyrinkin keskittymään yksityiskohtiin ja Talvipalatsin rakenteisiin. Puitteet ovat upeat, ollaanhan Rastrellin barokkipalatsissa. Kaikki on koristeellista ja mahtipontista, oven kahvatkin. Eremitaasissa valokuvaaminen oli sallittua kaikissa pysyvissä näyttelytiloissa. Väliaikaisnäyttelyissä vihaiset vahtimummot kävivät jopa poistelemassa kuvia kielletyistä kohteista museonkävijöiden kameroista.

Eremitaasin vessat ansaitsevat erityismaininnan! Kävin kahdesti eri vessoissa, niitä siivottiin usein ja lattiaa myöten. Paperia oli. Koukkuja takeille ja laukuille oli. Ei mikään itsestäänselvyys Venäjällä.

14-vuotiaan Viktorian taulu, jonka joku valitettavasti ehti ostamaan nenäni edestä.

Sana 'Eremitaasi' on johdettu suoraan ranskan sanasta 'ermitage', erakkomaja. Erakkomaja, ei ainakaan yhtään yliampuva nimi tuolle taidekompleksille. Alunperin Eremitaasilla tarkoitettiin Talvipalatsin hovimuseota, nykyään Eremitaasi koostuu kuudesta rakennuksesta ja lähes 3,2 miljoonasta taide-esineestä. Nähdäkseen jokaisen pinta-alaa tampattavaksi riittää 230000 neliömetriä. Vastikään on päivitetty vanha laskelma, että jos jokaista Eremitaasin teosta katsoisi minuutin, saisi viettää museossa 17 vuotta.

Minä vietin museossa yli neljä tuntia, enkä turtunut taiteen määrästä. Sen sijaan opastettujen kiertolaisten määrä kello kolmen aikaan oli niin massiivinen, että piti lähteä seilaamaan väljemmille vesille Pietarin kaduille. Meidän kierroksemme kohtasivat juuri suosituimmissa saleissa.

PMI Bar

Parhaat paikat löytyvät aina vahingossa. Kävellessäni Pietarissa Moika-joen rannalla Talvipalatsinaukiolta hotellia kohti silmiini pisti kauempana katolle pystytetty lasikuutio. Mä käyn heikkona kattoterasseihin, niinpä mystisestä lasikuutiosta oli otettava tarkemmin selvää. Etazhi on käynyt jo tutuksi, joten olisi kiva kokeilla jotakin uutta.



Lasikuutio paljastui PMI Bar-nimiseksi ravintolakompleksiksi, joka on paljon muutakin kuin se kattoterassi. Sisätiloissa toimii mielettömällä viinikattauksella varustettu fuusiokeittiö, katolla baari. Baarista aukeaa näköalat niin joelle, Verikirkolle kuin Jänissaarellekin. Terassillekin tarjoillaan ruokaa, joten tilasin lemppariruokaa eli mereneläväsalaattia. Mun ensireaktio annokseen oli mitä ihmettä, mutta mittava määrä meriotuksia löytyi onneksi salaatinlehtien alta piilosta. Baarin yhtenä valttikorttina ovat myös suuruudenhullut drinkit. Listalta ei mitään peruskelkkoja ja -mojitoja löydy, vaan "simppelin" drinkin tilaamalla saa esimerkiksi tällaista.



Hinnoittelussa oli naamaraja, joka yleensä koituu mun kohtalokseni kaikkialla. Vaan ei PMI Barissa, laskun loppusumma oli yli tuhat ruplaa laskemaani halvempi. Niinpä tippasin kivaa tarjoilijaa näin jälkikäteen ajateltuna ehkä turhankin reippaasti - tarjoilija tuli kädestä pitäen kiittelemään ja toivoi koko sydämestään että tulisin pian uudestaan. Ensi reissulla sitten.

PMI Bar sijaitsee Verikirkon lähellä, osoitteessa Nabereznaja Moiki 7.

When in Piter...

...do as the Piterians do. Tämän postauksen myötä on aika pistää pietarinkirjan kannet kiinni. Vaikka sanotaan, että Siperia opettaa, myös Pietari opetti mulle paljon. Ja ennen kaikkea pietarilaiset, opin käyttämään kaupunkia uskomattoman paljon tehokkaammin vain seuraamalla paikallisten tapaa toimia. Voi sitä riemua, kun löysin Majakovskajan metroaseman vihreältä linjalta oikoreitin punaiselle linjalle - ihmismassan vähyydestä päätellen kyseinen reitti ei todellakaan ollut yleisessä tiedossa.

Turistit maleksivat. Paikallisten kävelynopeus on ripeää. Nevskillä kävely oli tuskallista kun turistimassat laahustivat leveästi eikä heitä meinannut päästä ohittamaan. Omalta kävelynopeudeltani sulauduin paremmin paikallisiin.

Mikäli haluaa syödä halvalla suhteellisen hyvää, voin suositella lähes joka kadulta löytyviä stolovajoja (столовая), jotka ovat ruokalatyyppisiä, usein perivenäläistä kotiruokaa tarjoavia kuppiloita. Salaatti-pääruoka-juoma-yhdistelmä maksoi noin sata ruplaa.

Toinen kokeilemisen arvoinen on georgialainen ruoka, hatsapuri on mun uusin ruokarakkaus, ja georgialaiset viininlehtikääryleet pesevät mennen tullen kreikkalaiset vastineensa. Mun suosikkigeorgialainen oli Stremjannaja Ulitsalla sijaitseva Cat Café, jonka groteski kissaisa sisustus hätyytteli jo hyvän maun rajoja. Monessa tasokkaammassakin ravintolassa on business lunch-käytäntö, jolloin kolmi-neliruokalajisen "lounaan" syö ihan muutaman sadan ruplan hinnalla. Ravintolassa vodka on usein vettä halvempaa.

Ainakin Bolshaja Konjushennaja Ulitsalla, vähän Verikirkon takaa Nevskiä kohti kulkiessa, sijaitsee Pyshki-niminen kahvila. Kahvilan konsepti on ottaa vähintään kaksi höttöistä pyshka-donitsia naamaa kohti juoman kera. Ainoa kahvivaihtoehto on hirvittävän paha, reilusti sokeroitu maitokahvi. Hintaa kahden donitsin ja järkkykahvin kombinaatiolle tuli 41 ruplaa, alle euro.

Missään muualla kuin Venäjällä en lähtisi ylittämään 8-10-kaistaista autotietä ihan tuosta noin vain. Mitä paikalliset edellä, sitä kiireinen turisti perässä. Kertaakaan en saanut edes tööttiä niskaan. Auton voi myös ihan hyvin pysäköidä hetkeksi vaikka keskelle risteystä - kunhan pistää vain hätävilkut päälle, jotta liikkuvat autot ymmärtävät kiertää. Me pysähdyttiin näin kerran, astetta rankemmalla ovet auki-lisäyksellä.

Sanaa "siisti" ei äkkiseltään osaisi yhdistää sanaan "Venäjä". Mutta Pietarissa kadut olivat puhtaita. Vikana iltana meillä tuli lievä kiire yöristeilyn viimeiselle lähdölle. Mulla ei ollut mikään ongelma juosta reilu puolen kilsan matka korkkarit kädessä pitkin Nevskiä. Missään ei ollut lasia, tupakantumppeja saati sitten epämääräisiä ihmisperäisiä eritteitä. Eikä pelkästään se pääkatu loistanut puhtaudellaan, sivukujillakin oli siistiä, joskin kuoppaisempaa ja rosoisempaa. Myös spurgut ja nistit loistivat poissaolollaan katukuvasta. Minne lie nekin siivottu?

Jonottaminen ei ole niin justiinsa. Paikkoja voi varata kavereille, ja kesken jonottamisen voi ihan hyvin käydä piipahtamassa jossain menettämättä paikkaansa. Kukaan ei hermostu ohittelusta. Jonottaessa kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään.

Mä tykkään leijonapatsaista, ja Pietarissa niitä on melkein joka kulmauksessa, yllättävissäkin paikoissa. Valtaosa niistä on tosi rumia.

Venäjän posti, Pochta Rossija, on todella epäluotettava. Mä en edes tiedä, kuinka monta korttia mulle on lähetetty Venäjältä, mutta puoli vuotta taitaa olla nopein perillesaapumisaika. Mä lähetin korttini Hotel Corinthian välityksellä, ja niiden saapumisessa kesti noin kymmenen päivää. Hotelli operoi Suomen postin kautta, ja mun korttini saapuivat suomalaismerkillä ja Helsinkileimalla. Ihan kuin olisin unohtanut postittaa kortit Venäjältä. Hintaa tuli noin puolitoista euroa korttia kohden.

Paikalliset olivat erittäin innokkaita auttamaan. Reittiohjeita kysyttäessä lähdettiin oikein kädestä pitäen näyttämään. Ensimmäisenä koulupäivänä kämmäsin, ja pomppasin kuskin ovesta sisään suljettuun ohjaamoon kysymään meneekö tämä bussi varmasti mun koululleni. Kuski nauroi, että menee kyllä, mutta sisäänkäynti on toisesta ovesta. Siellä sitten rahastaja ilmoitti minulle joka välissä, että viiden minuutin päästä jäät pois, kahden pysäkin päästä jäät pois, nyt on sinun pysäkkisi... Keski-ikäinen nainen tuli kerran taluttamaan mua vilkasliikenteisen tien yli, näytin varmaan liian aralta siinä arpoessani. Viimeisenä koulupäivänä missattiin päätepysäkki kaverin kanssa, mutta bussikuski mukisematta poikkesi paluureitiltään ja kävi heittämässä meidät koululle. Aina päästiin perille.