Näytetään tekstit, joissa on tunniste maata pitkin. Näytä kaikki tekstit

Kuinka vähän riittää kolmeksi viikkoa?

Tiedostan ottavani suuren riskin, jos lähden Italiaan liian kevyin kantamuksin. Mutta kun pyykkiä pystyy pesemään, miksi ottaa mega-arsenaalia mukaansa? Hiihdänhän arjessakin yleensä samoissa vaatteissa, ja vielä vähäisemmillä vaatekappaleita. Mulla on tapana toisinaan hävetä jatkuvasti samojen vaatteiden käyttämistä, mutta en usko sen olevan tällä reissulla ongelma, kun kaupungit vaihtuvat niin nopeaan tahtiin. Harva tulee kohtaamaan minua useampaan kertaan.



Mukaan lähtee seuraavanlainen lista vaatteita

2 mekkoa

valkoiset housut 

mustat silkkihousut

silkkipyjama

2 t-paitaa

toppi

ohut musta neule

ohut bombertakki

trikooshortsit

3 huivia

uimapuku

2 rintsikat

5 alushousut

4 sukat

villasukat

tennarit

sandaalit


Vaatteiden lisäksi mukana kulkee

kangaskassi

läppäri

läppärin laturi

vesipullo

kaksi kirjaa

hamam-pyyhe

silmälasit

aurinkolasit

aurinkorasvaa

pieni perusvoide

pieni shampoopullo

suihkuöljy

hyaluronihappo

laventelisuihke kasvoille

emalimuki

pussikeittoja

lusikka

filmikamera

kuukuppi

kasvomaskeja

kangasnaamioita

ripsentaivutin 

ripsiväri 

kulmageeli

huulirasva

huulipuna

minipullo kynsilakkaa


Auki kirjoitettuna tämä lista näyttää pidemmältä kuin nälkävuosi, mutta kuten kuvistakin huomaa, määrä on maltillinen. 57 objektia, jos pidetään maskit ja sopat omissa pakkauksissaan. En omista vaakaa, mutta en usko tämän painavan paljoa yli viittä kiloa. Mukava näin, eipä tarvitse jättää rinkkaa säilöön kun harhailee uusissa kaupungeissa junailun lomassa. Pian mennään!

Yllätysreissuja

Olin jo melkein heittänyt romukoppaan ajatuksen matkailusta. Tietenkään kuudeksi päiväksi käytännössä tiedottomaan tilaan vetänyt korona ei ole auttanut yhtään minkään ajattelussa (ja nyt täytyy koputtaa puuta, ettei tästä tule se pitkä versio!), mutta matkustaminen ei ole ollut aikoihin korkealla intressilistassani. Ehkä projisoin kateutta vailla huolen häivää lenteleviä tuttuja ja äitiä kohtaan, ehkä olen lukenut liikaa Senecaa että olen alkanut stoalaistumaan ihan riittävästi. Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, tuli tarjous. Ei taaskaan mikään hupireissu, vaan tiukka ja intensiivinen työpaja Parmassa. Mutta siihen voisi yhdistää hupiakin: Toscanaa, Venetsiaa, Alppeja... 

Pääsen näkemään miltä näyttää Milanon naisten paratiisi! Sen sijaan ajanvaraus Viimeisen ehtoollisen äärelle ei tuottanut tulosta, sen tsekkasin heti ensimmäisenä. Riittääköhän seitsemän matkustuspäivän Interrail-kortti? Mitä La Scalassa esitetään? Voiko gelatolla korvata jokapäiväisen leivän? Suurimmaksi mysteeriksi jäänee, vievätkö kaikki tiet Roomaan? Sieltä nämä kaikki kuvatkin ovat.

Yö Belgradissa

Virhe! ajattelin seistessäni jälleen alkupisteen tuntumassa. Bussi toi minut Belgradiin lähes tunnin etuajassa, ja hyvin suoraviivainen reitti bussiasemalta hostellille ei realisoitunutkaan toivotulla tavalla mäkien ja rappusten täyteisessä kaupungissa. Kiersin ympyrää. Ei-EU-maassa karttasovelluksen käyttäminen maksaisi miljoonan, useampi taho on varoittanut käyttämästä takseja. Itku eskaloitui tihkusateessa aamuneljältä, kun havaitsin, että Google Mapskaan ei tiennyt missä olen.

Useampi taho on myös kertonut, kuinka Belgrad on turvallinen kaupunki ja ihmiset ylen ystävällisiä. Siltä musta ei tuntunut kun katulasten joukko lähestyi huutaen. Tai kuinka apua kysyessä vastakysymys oli "How much you pay?" Noin kolmen vartin harhailun jälkeen näin ensimmäisen naispuoleisen ihmisen Tasavallan aukiolla. Tiesin, että ollaan melko lähellä hotellia, mutta tarkempi suunta oli arvoitus. Kysyin ensiksi ymmärtääkö hän englantia, ja myöntävän vastauksen saatuani kysyin tietääkö hän missä on etsimäni katu. No ei tiennyt. Hän on (Pohjois-)Makedoniasta ja vain lomalla täällä.

Havaitsin naisen muun seurueen olevan humalaista, ja kanssakäyminen alkoi arveluttamaan. Kiitin ja lähdin menemään. Vielä mitä, naisen ystävä oli katsonut netistä osoitteen ja koko retkue lähti saattamaan mua. Yksi pysyi hädin tuskin pystyssä, I want I need pizza oli ainoa englanti mitä häneltä irtosi. Juttelun lomassa mulle selvisi Belgradin olevan makedonialaisille kuin Tukholma suomalaisille: vähän kalliimpi, vähän fancympi mutta helppo lyhytlomakohde. Seurue osoittautui korkeakouluopiskelijoiksi, mutta heidän alansa meni multa ohi. Sain kehotuksen tulla käymään Makedoniassa joskus, ja lupasin harkita vakavasti. Olen edelleen samaa mieltä.

Tungin päälläni olevat vaatteet suoraan likapyykkipussiin hostellihuoneeseen päästyäni. Yövartija ei osannut sanoa onnistuisiko myöhäisempi checkout - sitä mun pitäisi kysyä omistajalta aamulla. Puin päälle uuden, puhtaan ja kuivan vaatekerran, laitoin puhelimen herätyskellon soimaan viisi minuuttia ennen säännöissä määriteltyä checkouttia ja asettauduin makuulle ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneenyhteen tuntiin.

Herätyksen pärähtäessä aivan liian pian kaivoin rinkastani hammasharjan. Kävin pesemässä hampaat ja kysymässä, saisinko nukkua vielä. Tottakai. Niin kauan kuin haluat. Omistajapariskunnan korviin oli kantautunut epäonneni bussien kanssa, ja heidän kävi sääliksi raukkaa lilla flickaa. Suomen kaksikielisyys oli selkeästi tuttu asia. Nukuin siis vielä pari tuntia lisää.


Yksityiskohta Katarina Ivanovićin maalauksesta italialaisesta viinitarhurista (1842)
Joskus ehkä yhden aikaan siirryin (kuulemma silminnähdenkin) reippaampana yleisiin tiloihin. Sain kutsun parvekkeelle juttelemaan, ja kuulin nimen haudan takaa: Matti Hautamäki - toinen omistajista oli talviurheilun ystävä. Juteltiin ja juotiin kahvia. Politiikkaa, lähi- ja kaukohistoriaa, hidasta matkailua... Taitavasti omistajista toinen osasi arvata asiat, jotka minua kiinnostaa: kansallismuseossa on tänään ilmaispäivä, ja Little Bay -niminen ravintola on jopa koomisen fancy, mutta pohjoismaalaiselle naurettavan halpa. Hän merkitsi karttaan näiden lisäksi kasvitieteellisen puutarhan, kirkon ja linnoituksen. Vaan museo imaisi mukaansa, enkä ehtinyt nähtävyyksiin. Tutustuin jugoslavialaiseen taiteeseen kolmatta tuntia, ja syödäkin pitäisi.

Little Bayssa vietettiin häitä. Astuin sisään Mozartin kolmannen viulukonsertin allegron soidessa, ja minut istutettiin omaan loossiin hääparia vinosti vastapäätä. Itseäni vastapäätä puolestaan makasi morsiamen huntu. Hääseurue tarjosi viinaa ja sulhaskandidaatteja. Olin omassa pöydässäni kuin osana seuruetta. Jotakin tuntematonta operettia laulava nainen antoi minulle kylmät väreet ja kyyneleet. Taputin käsiä niin, että nahka meinasi irrota. Palvelua sai vetämällä paksusta katossa roikkuvasta tupsusta, tämä sai minut kuvittelemaan downtonabbeymaisen kellotaulun kilkattavan henkilökunnan tiloissa kertoen, kuinka minun pöytäni kutsuu. Ja se palvelu oli erinomaista! Koska olin lähdössä maasta pois, tokkopa tarvitsisin dinaareja enää mihinkään. Tarjoilija kiitteli vuolaasti ruhtinaallisesta tipistä, ja lupasi jakaa siitä muusikoillekin.

Kannattipa olla reilu ja tipata: Belgradin bussiaseman laiturille ei pääse mikäli ei osta pääsylippua. Kortti ei kelpaa. Kukaan ei halunnut vaihtaa kahden euron kolikkoa kahdensadan seteliin, olisi varmaan pitänyt tarjota mahdollisuus isompaan kuin kolmenkymmenen sentin voittoon. Minimisumma automaatista nostoon on 500 dinaaria. Nyt mulla on jotain kolmesataa ylimääräistä lompakossa.



Mä odotin Belgradilta paljon, mutta jollain tasolla sain pettyä. Ehkä byrokratiakoukeroiden, ehkä yleisen auttamishaluttomuuden vuoksi. Miksi palvella, jos ei ole palvelualalla? Toisaalta myös oman voimattomuuteni - paljon kaupunkia jäi näkemättä. Periaatteessa mun pitäisi pitää rappioromantiikasta ja omaleimaisesta, uusbarokin, art nouveaun ja bysanttilaisuuden vaikutteita sisältävästä arkkitehtuurista, johon törmäsin siksakatessani lähialueen katuja. Paljon tutustumisen arvoista löytyi, mutta aika loppui kesken. Munhan piti viettää täällä kaksi päivää, mutta bussiperuutuksista johtuen aika jäi vähiin. Myös sadesää söi tutustumishalukkuutta.

Hyviä hetkiäkin oli: olisin voinut keskustella koko päivän hostellin omistajapariskunnan kanssa. Tämän sanoinkin ääneen kaupungille lähtiessäni, ja mies sanoi tietävänsä tämän. Heillä oli minua varten täydellinen sateenvarjo lainattavaksi, leopardikuosinen. Little Bayn ankka oli erinomaista. Bongasin kokonaisen kadun pullollaan kiinnostavia kuppiloita. Ehkä Belgrad ansaitsee joskus tulevaisuudessa uuden mahdollisuuden.

Kaikki tiet vievät Schönbrunniin

Uhosin vielä eilen tai toissapäivänä, kuinka tällä reissulla en ainakaan Schönbrunniin mene. Huolimatta siitä, että kaksinkertainen bussiperuutus oli pakottanut minut viettämään yön ja päivän Wienissä, jonka ei senkään pitänyt kuulua alkuperäiseen matkasuunnitelmaan - Schönbrunnhan on vakioturistikohteita! Vaihdossa ollessani vaelsin Schönbrunnin puutarhassa varmaan kymmeniä kertoja, silloin muistin oikoreitinkin metrolta puutarhoille. Schönbrunn oli oikeastaan osa mun wienissäkäymisrutiinia. Eiköhän tuo ole jo nähty.

Ostin eilen vuorokausilipun Wieniin tullessani. Ja koska aamuysin bussikin peruttiin, mun pitäisi keksiä lipulle käyttöä. Niinpä huristelin Schönbrunniin ja takaisin. Vaikken uskokaan kristalleihin, uudelleensyntymiseen tai Paavo Väyrysen poliittiseen tulevaisuuteen, heitän puolivakavissani läppää olevani keisarinna Sissin reinkarnaatio. Jokin Schönbrunnissa vetää minua magneetin lailla puoleensa, ja mulla on ilmiömäinen kyky löytää aina oikopolut ja välttää turistimassat.

Tälläkin kertaa kuljin unohdettua metsäpolkua alas Gloriettelta kohti roomalaisrauniosuihkulähdettä. Koin jonkin selittämättömän vahvan tunteen, ehkä se oli deja vu yli kymmenen vuoden takaa. Tai sitten sadankuudenkymmenen. Joka tapauksessa, noita polkuja on asteltu ennenkin. Roomalainen raunio on ollut alusta asti suosikkini Schönbrunnin suihkulähteistä, nytkin jäin tuijottelemaan sitä minuuttitolkulla. Kauniina kesäpäivänä ei tehnyt edes mieli tutustua palatsin sisätiloihin, vaikken ollut käynytkään siellä kuin muutaman kerran. Vaatimattomasta 1441:stä huoneesta olen nähnyt vain ehkä kolmisenkymmentä. Sen sijaan istuuduin lukemaan mukanani kantamaani Galenosta ihan näön vuoksi ajatuksen harhaillessa menneessä ja tulevassa.


Naschmarktilla on kirpparipäivä aina lauantaisin, mulla kävi tuuri että osuin kerrankin paikalle. Tai kohtalon ironiaa koska täältä olisi tehnyt vaikka mitä löytöjä.


Perhonen imeskelee silkkiorkideaa.


Muutenkin Wienin osuus on ollut varsin letkeää. Kaupunki on muuttunut paljon kymmenessä vuodessa, ja tutustuin vanhoihin tuttuihin uusista kulmista. Kaupungin topografia avautui täysin erilaisena muistikuvissani. Hotellini sijaitsee käytännössä Stephansdomin takana, en ole koskaan yöpynyt yhtä ytimessä. Hevosvaunujen kavionkopse tervehti aamulla avatessani parvekkeen ovet. Kävin vihdoin viimein Belvederessä taidemuseossa, ja Museumsquartierilla selvin päin. Ja Hofburgin yhteydessä sijaitsevassa perhostalossa. Varsinainen ensimmäisten kertojen reissu! Kukaan muinaisista vaihtarikavereistani ei halunnut/ehtinyt tavata, mutta sain pari vinkkiä missä kannattaa käydä. No, ei olisi kannattanut. Jonkinlaiseksi hipsterien näyttäytymismestaksi osoittautunut Dachboden oli yksin varsin ankea auringonlaskun jälkeen. Yhdellä käyminen jäi ihan oikeasti yhteen.


Fleischmarktilla sijaitsevassa ravintolassa jouduin eräänlaisen turistikusetuksen kohteeksi. Pyysin saksankielisen menun, mutta tarjoilija sanoi että heillä ei ole Google Translate -käännöksiä. Eipä siinä, puhutaan englantia sitten. Tajusin vasta jälkeenpäin että ehkä ravintolassa ei kaikki osaa saksaa ja olin ollut töykeä - mutta ei: naapuripöytä sai samalta tarjoilijalta saksankielistä palvelua. Ruoka oli ihan jees, mutta laskua tilatessa se sirkus vasta alkoi. En ollut huomannut ruokalistassa mitään mainintaa, että jos tilaa alkupalan pääruokana, hinta on tupla. Tämä ei näkynyt annoksen koossa, eikä minulle annettu enää minkäänkielistä ruokalistaa asian tarkastamiseksi. Sen sijaan kortti kieltäytyi toiminnasta. Koronan takia käteistä ei oteta vastaan - sinänsä ymmärrettävää, mutta idioottimaista tässä tilanteessa. Mulla olisi ollut jopa tasaraha. Kukaan asiakaskaan ei halunnut mun käteistä, joten poliisit kutsuttiin paikalle. Virkavaltaa sai odottaa toista tuntia, ja jouduin vänkäämään kauan päästäkseni vessaan odotusaikana. Luulivat varmaan, että pakenen viemäriputkien kautta. Poliisien reaktio oli ette oo vittu tosissanne kun selitin että olin tarjonnut käteistä. Vapauduin vankilasta.

Varsin kauniissa Adlerfeltissa aamiaistaessani palvelu oli harvinaisen tökeröä. Tämä on ilmeisesti niitä naamarajapaikkoja, tai sitten koko henkilökunnalla oli tasapuolisesti huono päivä. Kaunis, influenssaava puolituttuni kun ei ollut kuulemma koskaan törmännyt huonoon palveluun tuossa paikassa, ja vierailee siellä viikottain. Aamupala oli jälleen makuluokassa ihan kiva. En tiedä onko ironista, hauskaa vai mitä kun reissun parasta ravinnollista antia oli Wikiwikipokesta hakemani quinoapohjainen pokebowl. Kylpyammeessa nauttimani kolmen euron kuoharikaan ei kauhean hyvältä maistunut. Tämän toisaalta ei pitänytkään tulla yllätyksenä.


Karua hotellikäytävääkin voi piristää kristallikruunuilla ja uusrokokoosohvalla.


Wienin ei edes pitänyt kuulua alkuperäiseen reissusuunnitelmaan. Suunnitelmissa oli paeta kasuaalisti suoraan perheen luota pitkänmatkan bussiin ja jäädä lykkäämään seuraavaa reissua. Olen vältellyt tänne palaamista niin monin syin ja tekosyin, kauhulla mutta hartaasti. Mutta maanantai-iltana uteliaisuus alkoi voittaa. Vieläkö Meidlingin asemalta saa kinkku-ananas-maissi -pitsaa? Vieläkö oopperoita striimataan kadulle? Vieläkö Ringstrassen löntystää jalkaisin tunnissa? Yhteenkään näistä en saanut vastausta, mutta on helppo vastata kysymykseen vieläkö Wien on maailman kaunein kaupunki?

Sade on jälleen yllättänyt matkaajan, sekä loppunut puhelimen akku. Niinpä istun hotellin aulassa ilmaisen kahvin äärellä puhelinta ladaten. Pitää ladata hieman omia akkujanikin ennen yötä vasten koittavaa kahdeksan tunnin bussimatkaa.

Kun elämä putosi raiteilta, eli kuinka kiskot Wieniin vaihtuivat tiehen

Tuntuipa uskomattomalta nukkua yli kymmenen tuntia putkeen. Olen nyt kotona, moni asia on eri tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, oma huone yläkerrassakin on vaihtunut vierashuoneeseen kellarissa, mutta silti tuntuu, kuin olisin poistunut vain lähikauppaan. Itävalta on maa, jonka jälleennäkemistä olen vältellyt ja pelännytkin niin kauan. Toisaalta myös odottanut hyvin hartaasti. Ja nyt tänään tuntuu, kuin vihdoinkin olisin levännyt kymmenen vuoden unettomuuden jälkeen. Matka Wiener Neustadtiin sisälsi suuren yllätysmutkan Puolan kautta, ja oli ennakoituakin vähäunisempi. Vaikka Instagramin stooreissa olenkin viime päivinä kovaa kohtaloani valitellut, kerrataanpa kaikki.


T-Centralen, täältä reissun oikeastaan voi sanoa alkaneeksi. Vai lasketaanko Turun satama?


Lauantaina havahduin karseaan faktaan Saksan junalakosta. Uudelleenreititetty junayhteys Kööpenhaminasta Hampuriin melkein tuplasi aikansa ja hintansa, ja vaihtoja ilmestyi kolme tai neljä. Perillä oltaisiin pikkutunneilla. Hyvästi Köydenpunojankatu ja Hampurin yöelämä! Koska myös Wienin yöjunan kohtalo oli lakon takia epävarma, oli turvauduttava varasuunnitelmaan. Eikä sitten tule shokkina viikonlopun Balkanin halkaisu yön yli bussilla. Ihan hyvä ottaa heti alkuun luulot pois!


Mä olen siitä omituinen rahankäyttäjä, että voin varata hetken mielijohteesta sviittejä, mutta tingin matkustusmukavuudesta hinta edellä, kunhan se ei ole lento. Niin tälläkin kertaa. Kun matkaseuralaiseni ilmoitti ettei lähde, ajattelin ansaitsevani jotakin hemmottelua. Niinpä varasin Hampurista itselleni sviitin kaupunkinäköalalla ja kylpyammeella. Mutta kun kahden junan yhteishinta olisi ylittänyt kaksisataa euroa, valitsin vaihtoehdokseni yhdeksänkymmenen euron bussin. Vaikka se tarkoittikin 28 tuntia bussissa, ja Hampurin (ennen kaikkea sen kylpyammeen!) menettämistä. Korvaukseksi luvattiin kaksi tuntia Katowicessa päiväsaikaan. Mikäs siinä, uusi kohde sekin.


Maanantaiaamuna heräsin hyttiemännän yllätysherätykseen liian kauan ennen Tukholmaan saapumista. Hain energiaa kylmällä aamusuihkulla. Olin T-Centralenissa jo ennen aamuseitsemää. Juna Malmöön lähtisi vasta kahdeksan jälkeen, mutta minne muuallekaan menisin satakiloisen rinkkani kanssa? Muut odottelijat olivat melko hurjaa porukkaa. Viereeni tuli istumaan mies, joka viserteli kuin lintu. Tuijottelin eväitäni ja maata ja kattoa.


Nousin junaan maski päällä neljän paikoille. Mulla ei ollut paikkalippua, enkä ihan tarkkaan tiennyt mihin lipputyyppini oikeuttaisi. Toivoin, etten saisi matkaseuraa. Toiveajattelua, mutta onneksi laittoi maskin päälle. Silmäys junanvaunuun osoitti meidän olevan ainoat laatuaan. Norrköpingistä kyytiin astui nuori mies maskissaan, ja istuutui mihinkäs muuallekaan kuin meidän kanssamme. Vaihto Malmössä sujui ehkä liiankin rattoisasti, ja hyppäsin liian aikaiseen junaan. Onneksi ei tullut smurffeja, miksi niitä nyt Ruotsissa kutsutaankaan?



Köpiksessä maanantai iski vasten kasvojani, kun tajusin Glyptoteketin olevan kiinni. Samaistuin hetken Karviseen, kunnes päätin vetäytyä mietiskelemään skientologilaitosta vastapäätä sijaitsevaan tuttuun irkkupubiin. Ja siellä se mun köpispäivä vierähtikin: ilmapiiri oli sen verran rauhallinen, että pystyin vetämään ainejärjestön kokouksen, hoitamaan vielä uupuvia lippuvarauksia ja juttelemaan vanhojen tuttujen kanssa. Hain eväät kulman takaa Seven Elevenistä ja sain kiiruhtaa pitkänmatkan bussiini. Kööpenhaminan anti jäi tällä kertaa valitettavan köyhäksi.


Vapaus iski vasten kasvoja lautassa Fehrmaninsalmea ylittäessä: elettiin keskiyön aikaa. Kuu ei ollut enää ihan täysi, mutta se oli ainoa valonlähde öisellä merellä, vaikka itse salmi onkin alle 20 kilometriä. Aaltojen pauhunta oli huumaavaa, mutta tuuli sai pysymään maan pinnalla. Tai tässä yhteydessä, lautan kannella. En tutustunut pienen lautan shoppailumahdollisuuksiin: kahvila näytti olevan kiinni, mutta jonkinnäköinen tax-free -liike oli avoinna. Viinaa ja kosmetiikkaa siellä ainakin myytiin.


Unensaanti on muutenkin aina haastavaa, saati sitten istualtaan bussissa. Mun vieruskaverina oli puolalainen mies, joka saattoi olla iältään mitä vaan neljän-seitsemänkympin väliltä. Ei juteltu juuri henkilökohtaisuuksia, mutta sitäkin enemmän muusta. Hän halusi treenata saksaa ja englantia. Ihan kiva, mutta pitääkö se tehdä kolmelta aamuyöstä? Pakenin tilanteesta sulkemalla silmät, esittämällä nukkuvaa ja haaveilemalla niskatyynystä. Pysähdyttiin aamuneljältä Berliinissä, ja puolet bussista jäi sinne. Takapenkillä oli enää yksi mun lisäkseni, joten puin villasukat, nostin jalat penkille ja aloin nukkumaan.



Heräsin jostain päin Puolaa auringon tuikkiessa silmiin. Kello oli ehkä kahdeksan. Mulla oli kiljuva nälkä, eikä tietenkään mitään syötävää. Vesipullokin veteli viimeisiään, järkevää varautumista multa jälleen kerran. Olin käynyt vessassa viime kerran lautalla, joten oli pakko uhrautua. Vessakäynti vaati hyvää hengityksenpidätyskykyä, enemmän reisilihaksia kuin mulla on, muutenkin uskomatonta akrobatiaa ja reilun desin käsidesiä. Ja ehkä viisi minuuttia oman vessareissuni jälkeen bussi kaartoi puolalaisen huoltoaseman pihaan. Pro tip kaikille bussimatkailijoille: päiväsaikaan huoltoasemapausseja tulee sen verran usein, ettei bussin vessaan välttämättä tarvitse tutustua. Riippuen toki oman rakon kapasiteetista.


Tarjonta huoltoasemalla oli ilmeisen peripuolalaista. Mä ostin sipsejä (makuvaihtoehtoina suola tai pekoni), vettä, purkkaa ja kananmunaleivän. Kukaan ei puhunut englantia eikä saksaa, eikä halunnut selittää erilaisten sisäänleivottujen piiraiden sisältöä. Slaavilaisista kielistä ymmärtää jotain venäjän perusteella, jotkin pierogit vaikuttivat sisältävän makeaa täytettä. En uskaltanut ottaa riskiä. Kasvissyöjille olisi ollut varmuudella niitä suolan makuisia sipsejä ja joitakin limonaateja. Ihan sipsikaljavegaanina sitten eteenpäin. Mutustelin sipsejä, ja katselin monipuolista Puolaa pysäkkien valuessa verkkaisasti ohi. Maassa oli järkyttävät ruuhkat. Wroclaw vaikutti arkkitehtuurinsa puolesta kiinnostavalta kaupungilta, Opole myös, Gliwice ei niinkään. Hiekka tiimalasista alkoi huveta uhkaavasti ruuhkassa kökkimisen lomassa, ja tajusin myöhästyväni vaihtoyhteydestä. Vaikka mulle piti jäädä kaksi tuntia aikaa Katowicessa! Ei muuta kuin aasiakas-asenne ylle ja kysymään kuskeilta "MiTäS nYt TeHdÄäN????" Ei muuta kuin tuloksetonta soittoa toiseen bussiin, jonka jälkeen lepäävä kuski käski mun rukoilla. Terveisiä katolilaisuuden sydänmailta!


Ruuhkat koettelivat vaihtobussiakin, muuten en olisi siihen ehtinyt. Kaupunkiin tutustuminen piti unohtaa, en uskaltanut mennä edes asemarakennukseen sisään. Ettei vaan se vaihtobussi vierisi ohi... Noh, vessassa olisi kerennyt käydä monta kertaa, ehkä jopa syödä lämmintä ruokaa. Vaihtobussikin oli pahasti myöhässä. Katowicessa satoi kaatamalla ja katos oli pakkautunut täyteen. Se falskasi monesta kohtaa, enkä voinut tarttua vielä aamupalasipseihin, halusin syödä rasvaperunani kuivana jos vaikka vielä tulisi nälkä. Nukahdin käytännössä välittömästi bussin tuudittaessa mua Katowicesta kohti Wieniä.


Hätkähdin hereille puhelimen informoidessa Tsekkiin saapumisesta. Jossain Ostravan tienoilla avasin etäyhteyttä muihin Ateenan kurssilaisiin - data riitti ehkä juuri itseni esittelyyn. Yritin seurata johdantoluentoa, mutta pätkivä kuva ja ääni sai ajatuksen herpaantumaan maisemiin: linnoja siellä ja linnoja täällä. Määrinen Tsekkikin alkoi vaikuttaa mielenkiintoiselta matkakohteelta road tripille, sieluhan siinä lepäisi arkkitehtuurin parissa laventelipeltojen välissä. Ja toki viinikellareissa. Jos vain joskus olisi aikaa...



Vierailustani Brnossa on kulunut yli kuusi vuotta. Kaupunki vaikutti muuttuneen paljon kiinnostavammaksi bussista tarkkailemani perusteella. Ankeat muurit olivat saaneet väriä pintaansa. Jossain laitakaupungilla näkyi elinvoimainen, Berliinin Klunkerkranichin tapaan hökkeleistä koostuva, öh, bileaitaus? ehkä vanhalla junavarikolla, joka suorastaan huusi janoista matkaajaa luoksensa. Špilberkin linnakin näytti todelta jylhältä niska kenossa bussin ikkunasta tiirailtuna - miksi en viime kerralla vieraillut siellä?


Suurin muutosshokki koitti kuitenkin Wienissä. Tuulivoimalat toivottivat tervetulleeksi Itävaltaan, nämä olivat jo tuttua kauraa viime reissulta. Erdbergin seutu oli luotaantyöntävän oloista. En ollut aiemmin liikkunut siellä päinkään - varmaan ihan syystäkin. Nopeamminhan olisin päässyt kotiin hyppäämällä metroon ja Meidlingin asemalle, mutta halusin päästä vähemmällä säädöllä ja katsastaa minulle uuden päärautatieaseman, varmistaa hyvän paikan junassa, istua vielä vähän aikaa. Tonava kaunoinen oli pikimusta, yö alkoi hiipiä. Mikään ei näyttänyt tutulta bussin ikkunasta, ja aseman seudullakin oli levotonta. Tulinko liian myöhään? Onko kaupunki menettänyt viehätyksen silmissäni? Onko mun koti enää täällä? Vastauksen epäröintiini sain aivastettuani Wiener Neustadtin junassa, kun näkymättömistä toisilta penkeiltä vastasi lukuisat hienovaraiset Gesundheitit. Aivan kuten kymmenen vuotta sitten.

Ateenan syksy, tai sitten ei




Sain alkukesästä stipendin. Pääsisin nyt syksyllä opiskelemaan Ateenaan. Kuusiviikkoinen kurssi olisi käytännössä arkeologiopasteista manner-Kreikan kiertomatkailua. Tutuksi tulisivat lukuisat temppelit, pyhäköt ja maailmannapa. Istuisin illat parvekkeella kirjoittaen muistiinpanoja, vetäisin fetaövereitä, ja tähtäisin mahdollisimman usein mereen uimaan. Kokemuslistalta saisi vihdoinkin ruksittua opiskelijaelämän asuntolassa. Jääkaapissa olisi aina retsinaa. Ja Mythosta. Ja jogurttia, kun kerran Kreikassa ollaan. Vaan faktori nimeltä korona taitaa olla eri mieltä.

Koronaa nyt huomioimatta, tämä stipendi on suuri syy sille, miksi olen hylännyt kesän reilisuunnitelmat. Onko mitään järkeä suhata edestakaisin Euroopassa, kun samoille kulmille tullaan joka tapauksessa palaamaan? Tietenkin voisin kääntää reilisuunnitelmani nurin päin, Tanskasta Italiaan ja sieltä lautalla Kreikkaan. Mutta katsotaanko kotona hyvällä kolmen kuukauden poissaoloa? Miten koulun suhteen käy, saanko tehtyä etäopintoja raiteilta käsin? Joka tapauksessa toivoisin voivani matkustaa Ateenaan kurssilleni maata pitkin. Jos ei Italian kautta, niin sitten Baltian ja Balkanin halki. Ainakin Puolan, Serbian ja Bulgarian läpi pitäisi päästä Kreikkaan asti junalla, ja Puolaan asti bussilla.

Onko mitään järkeä hiihtää taudinraiskaaman Itä-Euroopan läpi, kahden kuukauden tavarat todennäköisesti vielä perässävedettävässä laukussa? En omista rinkkaa, enkä tiedä olisiko sille tässä elämässä niin paljoa käyttöä, että se olisi tarpeellinen ostoskaan. Toivoisin, että erilaiset lainauspalvelut laajentuisivat ja normalisoituisivat. Aina, kun olen yrittänyt jossain Facebookin ryhmissä kysyä lainaan jotakin tarpeellista, se on kuin tyhjille seinille huutelisi.

Kreikan koronatilanne on tällä hetkellä varsin hyvä, mutta ei ole sanottua etteikö tilanne voisi muuttua. Varsinkin nyt kun rajat ovat avattu ja toiset tuntuvat sahaavan pitkin maita ja mantuja vailla huolta huomisesta. Karanteenimääräykset eivät ole todellisia määräyksiä, enkä valitettavasti jaksa uskoa kaikkien noudattavan sitä vilpittömästi. Toinen aalto on ihan todellinen uhka, ja sen nostattaa ihmisten välinpitämättömyys. En heittäisi kauhean isoja todennäköisyyksiä sille, että koko stipendikurssia tullaan järjestämään. Sen näkee sitten syssymmällä.





Matkailun normalisointi ja matkustamisen ihannoinnin luominen on muutenkin varsin vastenmielinen ilmiö sosiaalisessa mediassa. Maalataan kuva että on pakko päästä satunnaisin väliajoin kauas Suomesta. Kuinka matkustaminen on henkireikä. Miten pitää ottaa edes viikonlopuksi äkkilähtö jonnekin toiseuteen. Tuntuu tyhmältä tulla hehkuttamaan omaa reissuani somessa, se kun voi näyttää ulkopuolisen silmissä just sellaselta pakko päästä lomalle mihin vaan pääsee ees Kreikkaan-hehkutukselta. Ja jonkun toisen mielessä voi herätä sellainen pakko päästä lomalle just Kreikkaan-haave. Olisinpa niin vaikuttaja, että saisin luotua siitä junamatkailusta haluttavaa. Kuinka päämäärä ei välttämättä olisikaan se tärkein, vaan painoarvoa voisi antaa itse prosessille, siirtymälle.

Kun aloitin yliopisto-opintoni, olin melko varma, etten tulisi tekemään päivääkään opiskelualani töitä. Mullahan oli jo työpaikka. Tarkoitus oli opiskella opiskelun ilosta, lukio oli mulle monivuotista pakkopullaa ja päätin, että jos kahlaan sen kunnialla läpi, tulisin jatkossa opiskelemaan vain itseäni miellyttäviä opintoja. Alaltani on sitä paitsi äärimmäisen vaikea työllistyä. Hakiessani mulla ei ollut mitään aavistusta millaisia opinnot tulisivat olemaan, hain kiinnostuksesta antiikin kulttuuriin ja klassilliseen arkeologiaan. Ja jossain vaiheessa arkeologia imaisi mennessään.

Lentomatkailua välttelevä minä sadattelee varsin usein tätä alavalintaa. Mikä määrä arkeologian kursseja tekee musta uskottavan klassillisen arkeologian opiskelijan, ja myöhemmin, klassillisen arkeologin? Meillä Helsingissä kun klassillinen arkeologia kattaa vain teoriaa. Oikeat arkeologian opiskelijat pitävät meitä ilmeisesti täysin huijareina. Voinko olla hyödyllinen arkeologian saralla minimaalisesti lentäen? Onko mestoille mahdollisimman nopeasti ehtiminen valttia? Varsinkin, kun Suomen kamaralta ei klassisen antiikin muinaisjäännöksiä löydy yhtään minkään kiven alta.






Olin Ateenassa viimeksi toukokuussa 2019 parhaan ystäväni Johannan kanssa. Vaikka tärkeimmät arkeologiset alueet tulikin nähtyä, paljon jäi myös näkemättä. Bysanttia, hellenismiä, uusklassismia. Haluan kokea Ateenan syksyn, nopean muutoksen täydestä kesästä eteläeurooppalaisen kosteaan koleuteen. Haluan päästä tuttuihin ravintoloihin. Ja kiivetä Lykabettos-vuorelle (voidaan ääntää likavittus) katsomaan auringonlaskua ja Ateenan talomerta. Miljoonia tuikkivia valoja. Jos ei tänä syksynä, niin toivottavasti ensi vuonna.