Muistan Monrepos'n

Sisimmissäni olen luonnonlapsi. Kun saavuin Monrepos'n puistoon, otin ensitöikseni kuvan kartasta. Jotta löytäisin puistosta kaikki jännät sillat ja patsaat, jotten eksyisi satojen hehtaarien puistoon. Kului kolme minuuttia, ja eksyin tieltä polulle, viidessä minuutissa polulta täyteen pöpelikköön.











Kolmen Viipuripäiväni aikana en juuri nähnyt aurinkoa. Onneksi se alkoi paistaa matkalla Monrepoohon, tokkopa puisto olisi ollut kivaa kuljettavaa sateessa. Vaan sade oli jättänyt jälkensä. Käyskennellessäni liukkailla kallioilla varpujen ja saniaisten kastelemissa leopardiballerinoissani mietin monta kertaa, että pääsenkö täällä hengestäni. Nuo ajatukset eivät sitten kuitenkaan hidastaneet seikkailua. Eikä edes neljä-viisi läheltä piti-tilannetta.












Monrepos'n puisto oli niin puhdas, niin vihreä ja niin rauhallinen, että unohdin edes olevani Venäjällä. Puiston nimi on juonnettu ranskankielisestä ilmauksesta mon repos - lepopaikkani. Ja tunsin todella lepääväni tässä puistossa, joka kadotti ajantajuni. Istuin tuntitolkulla hyttysten syötävänä rantakalliolla, tuijotellen merelle tuntemattomaan. Kuinka olinkaan onnellinen!

Veri vetää itään

Vähintäänkin rivien välistä on tullut selväksi, että omistan vahvat karjalaisjuuret. Mä olen kolme neljäsosaa karjalainen. Olen varma siitä, että jos olisin elänyt sata vuotta sitten, olisin asunut Viipurissa. Siksi mun kesämissiona oli lähteä käymään siellä suvun kotikaupungissa. Käydä vähintään kuvaamassa Torkkelinkatu ja mummon vanha kotitalo.

Voi Viipuri. Pieni rinkelikaupunki. Olisin niin halunnut pitää sinusta. Mutta surullisen kaupungin kaduilla ja vastaantulevien kasvoilla kuvastui liian usein vain rappio ja epätoivo. Raggarinuorisoa ja mennyttä kauneutta. Mä en ole ikinä kohdannut rasismia ulkomailla, ennen kuin Viipurissa.








Viipurissa vihataan suomalaisia. Sitä kanssakansalaisteni menoa ja meininkiä sivusta katsoneena en toisaalta yhtään ylläty tästä - päivällä jo kello kahdeltatoista todistin hirveämpää käytöstä hotellissa, mitä olen ikinä nähnyt Tallinnan laivalla. Respat eivät suostuneet auttamaan venäjäksi, en meinannut saada kaupungin karttaakaan kun suomenkieliset kartat olivat loppu. Minä puhuin venäjää, he vastasivat jotenkuten suomeksi.

Paikalliset elävät konkreettisessa Suomenpelossa - Venäjällä on ilmeisesti ihan vakavissaan(kin) puhuttu Viipurin palauttamisesta Suomelle. Paikkoja ei viitsitä kunnostaa, minkä vuoksi melkein kaikki on jo raunioina. Loput tulevat olemaan lähivuosina.Valtaosa rakennuksista on yli sata vuotta vanhoja, ja suuri osa alkuperäiskunnossa.

Nähtävyyksiinkin suomalaisille oli omat hintansa. Vaikka Venäjällä on tyypillistä "paikalliset vs ulkomaalaiset-hinnoittelu", Viipurissa oli erikseen vielä "suomalaiset"-hintakategoria, eikä näitä hintoja ollut sitten missään näkyvillä. Mulla on ilmeisesti niin hirveä aksentti, että lippukassa tunnisti mut heti suomalaiseksi. Kyllä siinä Monrepos'n porteilla naama venähti kun kassamummo maukaisi suomeksi koolmesata rubljaa -  kolminkertainen hinta sisäänpääsystä.





Kävelin tihkusateista Prospekt Leninaa luoteeseen ihastellen arkkitehtuuria. Funktionalismia, uusbarokkia, klassismia, jugendia, uusrenessanssia, kaikki sulassa sovussa. Seurasin samalla talojen numerointia. Neljätoista, kaksitoista, kymmenen, seitsemän, nyt oltaisiin jo lähellä!

Jäin tuijottamaan tihkusateenväristä viisikerroksista neukkubunkkeria silmästä silmään. Aika tuntuu pysähtyneen. Hengenvaarallisilta näyttävien parvekkeiden rappaukset murtuvat katseen paineesta, jostain kuuluu radioaaltojen säröisiä ääniä. Silloin ymmärsin, miksi mummo ei halunnut yhden kerran jälkeen enää ikinä lähteä nostalgiamatkalle Viipuriin, eikä oikeastaan edes puhua Viipurista. Muistan silmieni kostuneen. En tiedä, johtuiko se vain siitä tihkusateesta, vai oliko joukossa myös kyyneliä?

Pietarinkirja

Alan reissu reissulta saada varmistusta siitä, että Pietari on minulle se toinen kotikaupunki. Sinne on aina niin helppo lähteä, ja siellä on aina yhtä helppo kulkea. Tämä Pietarin reissu oli edellisistä poiketen sangen kliininen. Tallikadun hotelli, ydinkeskustan nähtävyydet ja kaksi jalkaa, jolla kuljettiin. Nyt ei seikkailtu saarilla tai metrotunnelissa.

Vaan ei sitä metroa kannata pelätä, sillä Pietari on pitkien etäisyyksien kaupunki. Korttelivälit ovat omaa luokkaansa, sillä sisäpihat ovat usein massiivisia. Sisäpihoilla voi kohota jopa salaisia taloja joilla on salainen oma sisäpihansa! Mua huvittaa aina jos joku Pietarissa vieraillut valittaa kuinka vaikeaa oli tulla juna-asemalta hotellille. Takseja ei ollut kuin pimeitä, ne ovat kalliita (pyytävät vähintään 1500 ruplaa, itse tinkaan hintakatoksi 500 mikä on aina riittänyt) ja joutui lopulta kävelemään kilometrikaupalla kun taksikuski ei saanut selvää turistin sanomasta osoitteesta. Ja sen majapaikan sijainti oli surkea, Talvipalatsille piti kävellä kolme kilometriä vaikka matka näyttikin ihan lyhyeltä kartalla...

Käyttäkää hyvät ihmiset metroa! Pietarin metrossa on helppo suunnistaa ja vaihtaa linjaa, vaikka ei tunnistaisikaan kyrillisiä kirjaimia. Linjat ovat sekä numeroitu että värikoodattu, ja kuten valtaosassa maailman metroja, tarvitsee vain katsoa linjan päätepysäkki jotta osaa valita oikean puolen. Asemalta pääsee Nevskille yhdellä vaihdolla vartissa. Metroasemat bongaa hyvin katukuvasta, ja metroon ostetaan erikseen poletit, zetonit. Niitäkin on naurettavan helppo ostaa - sen kun menee luukulle, iskee rahat kouruun ja sanoo lukumäärän. Adin, dva, tri... Jos Venäjä ei luonnistu, sormillakin voi näyttää. Yhdellä zetonilla saa yhden matkan (mahdollisine vaihtoineen), ja hinta on 35 ruplaa eli vähän alle 50 senttiä. Huh, tulipahan saarnattua!







Pietari on elävä kaupunki. Joka kerralla löytää uuden paikan, jota ei edeltävällä reissulla vielä ollut, ja seuraavan kerran se saattaakin olla ihan uudessa paikassa. Paikallisten innovatiivisuus on ihailtavaa. Kuka perustaa antikahvilan, kuka vintage-naamiaisasuliikkeen, ketkä kommuunin valokuvanäyttelyineen ja design-myymälöineen. Mitä ikinä keksiikin haluta tai kokea, se onnistuu Pietarissa.

Pietari on kattojen kaupunki. Aikoinaan Pietari Suuri ei halunnut yhdenkään keskustan rakennuksen olevan Talvipalatsia suurempia, joten yhdenmuotoiset katot jatkuvat korttelikaupalla. Maisemat ovat mielettömät, oltiin sitten sliipatussa ydinkeskustassa tai rosoisemmalla laitakaupungilla. Olen aikaisemmilla reissuilla vain nopeasti piipahtanut yläilmoissa eri kattoterasseilla. Tämäkin reissu oli valitettavan sateinen, sillä mun toiveena oli lähteä opastetulle kattokävelylle. Vielä jonakin päivänä. Onpahan tekosyy hakea taas uusi viisumi.








Pietari on käytännöllinen kaupunki. Ympäri vuorokauden aukiolevia Produkti-pikkukauppoja on joka kulmalla. Julkinen liikenne on toimiva, erityisesti metro on pomminvarma (onko tuo epäkorrekti, piruja seinälle maalaava ilmaus?) joten omaa autoa ei tarvitse. Suojatien liikennevaloissa on sekuntikellot, jolloin osaa suhteuttaa tien ylittämisen kannattavuuden. Pääkatu Nevskillä on poikkeuksellisen hyvin toimiva wifi. Alkoholia voi juoda kadulla, kunhan pullo on piilotettu paperipussiin. Eihän sitä tiedä mitä pussissa on!

Pietari on kissojen kaupunki. Eremitaasin kellarissa asuu kymmeniä vahtikissoja. Perinteisesti kissat käyskentelivät museossa suojellen sen taideaarteita rotilta. Perinnettä kunnioittaen kissat ovat saaneet valtakunnakseen Talvipalatsin kellarin, jossa niitä hoidetaan, ruokitaan ja lääkitään. Samoilla kulmilla on myös Kissatasavalta, omalla kissaviisumillaan. Tie kissojen luo muistuttaa reittiä Narniaan: mennään yhteen tiettyyn kaappiin ja sanotaan kolmesti miau.

Pietari on ihana kaupunki. Käykää, jos ette ole vielä käyneet. Jos olette, käykää uudestaan!

Maailman kaunein museo

Eremitaasi on kuulunut Pietarinsuunnitelmiini jo vuosia. Mä olen haaveillut päivästä Eremitaasissa, vaeltaen salista toiseen, museon avaamisesta sen sulkemiseen. Aina on joko aika tai seura pistänyt vastaan. Tällä reissulla pääsin jo itse museoon asti, mutta kiersin lopulta vain noin kymmenesosan valtavasta kompleksista.




En tiedä teistä muista, mutta mun mielestä museoista otettujen kuvien massajulkaiseminen on ehkä pikkaisen epäkorrektia. Siksi pyrinkin keskittymään yksityiskohtiin ja Talvipalatsin rakenteisiin. Puitteet ovat upeat, ollaanhan Rastrellin barokkipalatsissa. Kaikki on koristeellista ja mahtipontista, oven kahvatkin. Eremitaasissa valokuvaaminen oli sallittua kaikissa pysyvissä näyttelytiloissa. Väliaikaisnäyttelyissä vihaiset vahtimummot kävivät jopa poistelemassa kuvia kielletyistä kohteista museonkävijöiden kameroista.

Eremitaasin vessat ansaitsevat erityismaininnan! Kävin kahdesti eri vessoissa, niitä siivottiin usein ja lattiaa myöten. Paperia oli. Koukkuja takeille ja laukuille oli. Ei mikään itsestäänselvyys Venäjällä.

14-vuotiaan Viktorian taulu, jonka joku valitettavasti ehti ostamaan nenäni edestä.

Sana 'Eremitaasi' on johdettu suoraan ranskan sanasta 'ermitage', erakkomaja. Erakkomaja, ei ainakaan yhtään yliampuva nimi tuolle taidekompleksille. Alunperin Eremitaasilla tarkoitettiin Talvipalatsin hovimuseota, nykyään Eremitaasi koostuu kuudesta rakennuksesta ja lähes 3,2 miljoonasta taide-esineestä. Nähdäkseen jokaisen pinta-alaa tampattavaksi riittää 230000 neliömetriä. Vastikään on päivitetty vanha laskelma, että jos jokaista Eremitaasin teosta katsoisi minuutin, saisi viettää museossa 17 vuotta.

Minä vietin museossa yli neljä tuntia, enkä turtunut taiteen määrästä. Sen sijaan opastettujen kiertolaisten määrä kello kolmen aikaan oli niin massiivinen, että piti lähteä seilaamaan väljemmille vesille Pietarin kaduille. Meidän kierroksemme kohtasivat juuri suosituimmissa saleissa.