One life, one love, one team

Silloin joskus alaikäisenä kaikki viinanhuuruiset kaveritapaamiset jätettiin kertomatta äidille. Nyt alkoholi on vaihtunut jääkiekkoon. Kun äiti soittaa mulle kysyäkseen kuulumisia, mä kerron, että olen Helsingissä moikkaamassa kavereita. Jätän kertomatta, että kaverit moikataan lätkämatsissa. Vaikka tuollainen oleellisuus sanomatta jääkin, äiti taitaa kuitenkin arvata missä tytär liikkuu. Aivan kuin silloin joskus alaikäisenä.

Play off-kausari tuli tänään postissa. Mä en oikein itsekään tiedä mitä mietin maksaessani laskua. En varmaan mitään. Sen kun tietää jo valmiiksi, toivotaan pitkää kevättä, mutta sama juttu vuodesta toiseen, ei ollut vieläkään meidän kausi. Ei voida enää sanoa ensi kausi on meidän. Ensi kautta ei enää tule.

Tunne ja tieto ei kulje käsi kädessä. Jok'ikisen voiton jälkeen musta tuntuu, että me ei hävitä enää yhtään ottelua, vaan mennään pitkälle ja loppuun asti. Pelottava tunne, kokemus kertoo jotain ihan muuta, ja todennäköisyyskään ei ole meidän puolella. Mä kuitenkaan en halua kieltää itseäni tuntemasta, vaan elää Jokereiden mukana aidosti niin ylä- kuin alamäetkin. Pahoina jokeripäivinä sitä kun miettii miten paskoista esityksistä pelaajille palkkaa maksetaan, ja miksi mun edes pitää katsoa sitä kärsimysteatteria - ja vielä maksaa siitä.

Jokerit on mulle henkilökohtaisesti Jekyll ja Hyde. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä saa. Hetkittäin Jokerit on maailman rumin kirosana, hetkittäin jotain niin taitavaa, että sitä ei voi kuin katsoa hiljaa suu auki. Persoonasta toiseen vaihtuminen voi tapahtua silmänräpäyksessä. Ja illasta toiseen mä löydän itseni Jaffalta odottamasta, millainen persoona jäällä tänään esiintyy.

Hullua? Kyllä.  
Eikö mulla olisi hyödyllisempää tekemistä? Kyllä.
Mutta maailmassa olisi paljon haitallisempiakin riippuvuuden kohteita kuin jääkiekko.

Back to the 80's

Koin etkot, baarin ja jatkot. Harvoin olen jaksanut yhtä hyvin. Kuvamateriaali juhlista on poikkeuksellisen suppeaa, ensinnäkin siksi, että halusin suojella kanssajuhlijoideni yksityisyyttä  -  ja toiseksi - vain hyvin harva kuva oli tärähtämätön, kiitos hivenen maistissa olleen kuvaajan. Itsehän olin täysin selvä.

Illan avainsanat olivat slaavikyykky, Kirka ja Never gonna give you up. Mun kasarilookin näkee kuvista, oltiin pukeuduttu Johannan kanssa kutakuinkin samalla kaavalla eri väreissä. Jostain syystä mulla oli koko illan hirveä amerikkalainen uutistenlukija-olo, näytän mielestäni ihan uutisankkurilta. En kyllä tiedä, luettiinko jenkkilässä 80-luvulla uutisia kreppitukassa.

Mun olkatoppaukset on kokoluokkaa Arnold Schwarzenegger, mutta kasarivuosina kai kaikissa vaatteissa oli toppaukset, niin olissa kuin muuallakin. Säärystimet on väritykseltään näköjään enemmän 70- kuin 80-lukua, mutta saanen sen anteeksi. Äiti oli saanut noi äidiltään 18-vuotiaana, mä en itse jaksanut ehtinyt kutoa asuun paremmin sopivia. Mulla on paha tapa heittää asioita överiksi, mutta kyseisellä vuosikymmenellä överiksiheittäminen taisi olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

80's

Pikakatsaus illan naamaan. Meillä on tänään ei Ruotsi- vaan kasaribileet! Teemabileissä enemmän on aina enemmän, joten mä heitin niin meikin kuin vaatteetkin huolella överiksi. Eipä ole ainakaan alipukeutunut ja -laittautunut olo. Palataan asiaan asukuvien sun muiden kanssa myöhemmin!