Hetkiä

Kisapuistossa heittelemässä koripalloa. Vasemmanpuoleisen taideteoksen nimi on kuulemma Iida ja Joutsenlampi. Kaikkien suureksi yllätykseksi mä sain jopa heitettyä pallon muutaman kerran koriin. Ajatella, mikä koripallolupaus mussa on menetetty. Ja kuinka huikean hyvä mä saattaisin olla, jos olisin puoli metriä pidempi.

Auringonlaskukaverikuvia viime perjantailta. Näissä korostuu, kuinka epäonnistuneen näköisiä kuvia musta useimmiten saa.

Riistaruokaillassa pelkäsin koko ajan, että toi taika-antilooppi (tarkempi lajimääritelmä jäi mysteeriksi) tipahtaa mun päähän tai lautaselle.

Käytiin äitin kanssa kahvilla satamassa. Kahvila Kariranta oli tällä kertaa pettymys, toivottavasti taso ei ole pysyvästi laskenut. Juustosarvien tilalla myytiin eioota, ja mun aurajuusto-pinaattipiirakka maistui pakastimesta nousseelle kiinteähkölle pinaattikeitolle. Ikävöin suuresti paikan herkullista feta-parsakaalipiirakkaa, miljööltään tuo on varmasti Lahden viihtyisin kahvila.

Johanna on kuullut ja sisäistänyt mun säälittävät voivottelut siitä, kuinka en ikinä saa spontaanisti kukkia, joten hän osti mulle Dublinissa ruusun. Aloin melkein itkemään. Teerenpelistä pyytämällä jotain mansikkaista ja alkoholitonta sai parhaimman drinkin aikoihin.

Revittiin Johannan kanssa eilen paljon huumoria sosiaalisessa mediassa vyöryneestä tovejanssonseksivau-kohusta, ja sen kunniaksi aloitin aamuni juomalla kahvia Jallumamma-mukista.

Koska mulla olisi sadoittain tärkeitä asioita tehtävänä, teen kaikkea epäoleellista. Kuten uudelleenjärjestän jääkaapin postikorttikokoelmaa. Korttien kääntöpuolilta löytyi todellisia verbaliikan helmiä.

When in Piter...

...do as the Piterians do. Tämän postauksen myötä on aika pistää pietarinkirjan kannet kiinni. Vaikka sanotaan, että Siperia opettaa, myös Pietari opetti mulle paljon. Ja ennen kaikkea pietarilaiset, opin käyttämään kaupunkia uskomattoman paljon tehokkaammin vain seuraamalla paikallisten tapaa toimia. Voi sitä riemua, kun löysin Majakovskajan metroaseman vihreältä linjalta oikoreitin punaiselle linjalle - ihmismassan vähyydestä päätellen kyseinen reitti ei todellakaan ollut yleisessä tiedossa.

Turistit maleksivat. Paikallisten kävelynopeus on ripeää. Nevskillä kävely oli tuskallista kun turistimassat laahustivat leveästi eikä heitä meinannut päästä ohittamaan. Omalta kävelynopeudeltani sulauduin paremmin paikallisiin.

Mikäli haluaa syödä halvalla suhteellisen hyvää, voin suositella lähes joka kadulta löytyviä stolovajoja (столовая), jotka ovat ruokalatyyppisiä, usein perivenäläistä kotiruokaa tarjoavia kuppiloita. Salaatti-pääruoka-juoma-yhdistelmä maksoi noin sata ruplaa.

Toinen kokeilemisen arvoinen on georgialainen ruoka, hatsapuri on mun uusin ruokarakkaus, ja georgialaiset viininlehtikääryleet pesevät mennen tullen kreikkalaiset vastineensa. Mun suosikkigeorgialainen oli Stremjannaja Ulitsalla sijaitseva Cat Café, jonka groteski kissaisa sisustus hätyytteli jo hyvän maun rajoja. Monessa tasokkaammassakin ravintolassa on business lunch-käytäntö, jolloin kolmi-neliruokalajisen "lounaan" syö ihan muutaman sadan ruplan hinnalla. Ravintolassa vodka on usein vettä halvempaa.

Ainakin Bolshaja Konjushennaja Ulitsalla, vähän Verikirkon takaa Nevskiä kohti kulkiessa, sijaitsee Pyshki-niminen kahvila. Kahvilan konsepti on ottaa vähintään kaksi höttöistä pyshka-donitsia naamaa kohti juoman kera. Ainoa kahvivaihtoehto on hirvittävän paha, reilusti sokeroitu maitokahvi. Hintaa kahden donitsin ja järkkykahvin kombinaatiolle tuli 41 ruplaa, alle euro.

Missään muualla kuin Venäjällä en lähtisi ylittämään 8-10-kaistaista autotietä ihan tuosta noin vain. Mitä paikalliset edellä, sitä kiireinen turisti perässä. Kertaakaan en saanut edes tööttiä niskaan. Auton voi myös ihan hyvin pysäköidä hetkeksi vaikka keskelle risteystä - kunhan pistää vain hätävilkut päälle, jotta liikkuvat autot ymmärtävät kiertää. Me pysähdyttiin näin kerran, astetta rankemmalla ovet auki-lisäyksellä.

Sanaa "siisti" ei äkkiseltään osaisi yhdistää sanaan "Venäjä". Mutta Pietarissa kadut olivat puhtaita. Vikana iltana meillä tuli lievä kiire yöristeilyn viimeiselle lähdölle. Mulla ei ollut mikään ongelma juosta reilu puolen kilsan matka korkkarit kädessä pitkin Nevskiä. Missään ei ollut lasia, tupakantumppeja saati sitten epämääräisiä ihmisperäisiä eritteitä. Eikä pelkästään se pääkatu loistanut puhtaudellaan, sivukujillakin oli siistiä, joskin kuoppaisempaa ja rosoisempaa. Myös spurgut ja nistit loistivat poissaolollaan katukuvasta. Minne lie nekin siivottu?

Jonottaminen ei ole niin justiinsa. Paikkoja voi varata kavereille, ja kesken jonottamisen voi ihan hyvin käydä piipahtamassa jossain menettämättä paikkaansa. Kukaan ei hermostu ohittelusta. Jonottaessa kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään.

Mä tykkään leijonapatsaista, ja Pietarissa niitä on melkein joka kulmauksessa, yllättävissäkin paikoissa. Valtaosa niistä on tosi rumia.

Venäjän posti, Pochta Rossija, on todella epäluotettava. Mä en edes tiedä, kuinka monta korttia mulle on lähetetty Venäjältä, mutta puoli vuotta taitaa olla nopein perillesaapumisaika. Mä lähetin korttini Hotel Corinthian välityksellä, ja niiden saapumisessa kesti noin kymmenen päivää. Hotelli operoi Suomen postin kautta, ja mun korttini saapuivat suomalaismerkillä ja Helsinkileimalla. Ihan kuin olisin unohtanut postittaa kortit Venäjältä. Hintaa tuli noin puolitoista euroa korttia kohden.

Paikalliset olivat erittäin innokkaita auttamaan. Reittiohjeita kysyttäessä lähdettiin oikein kädestä pitäen näyttämään. Ensimmäisenä koulupäivänä kämmäsin, ja pomppasin kuskin ovesta sisään suljettuun ohjaamoon kysymään meneekö tämä bussi varmasti mun koululleni. Kuski nauroi, että menee kyllä, mutta sisäänkäynti on toisesta ovesta. Siellä sitten rahastaja ilmoitti minulle joka välissä, että viiden minuutin päästä jäät pois, kahden pysäkin päästä jäät pois, nyt on sinun pysäkkisi... Keski-ikäinen nainen tuli kerran taluttamaan mua vilkasliikenteisen tien yli, näytin varmaan liian aralta siinä arpoessani. Viimeisenä koulupäivänä missattiin päätepysäkki kaverin kanssa, mutta bussikuski mukisematta poikkesi paluureitiltään ja kävi heittämässä meidät koululle. Aina päästiin perille.

Etazhi

Ekojen päivien must see-kohde Pietarissa oli jonkinlaiseen kulttimaineeseen noussut kulttuurikeskus Etazhi, eli Kerrokset. Loft-henkisessä rakennuksessa järjestetään monenlaisia tapahtumia laidasta laitaan, kodittomien eläinten uudelleenvälitystä, modernin taiteen näyttelyitä, myös kattokävelyitä. Löytyy kauppaa, baaria, hostellia ja terassia. Vähän harmittaa että kattokävely jäi kokematta, näkymät olisivat varmasti olleet mielenkiintoisemmat kuin Iisakin kirkon sliipatussa ympäristössä.

Etazhi on sellainen paikka, jonne ei vahingossa eksy. Ligovskii Prospektin metroasemalta kävellään Ligovskia pohjoiseen tien oikeaa puolta reilu sata metriä, jonka jälkeen mennään porttikongin vasemmanpuoleisesta ovesta sisäpihalle, jossa rakennus sijaitsee. Ja toi seinämaalaus on huikea! Mä tykkään kaikesta, mikä liittyy villieläimiin.

Mentiin Etazhin terassille syömään ja päivää istumaan, mä söin tosi hyvää tomaattikeittoa. Hintataso oli yllättävänkin edullinen. Ajattelin, että hipster-maineella olisi voinut rahastaa. Tuolla ei muuten saa pitää laukkuja pöydällä, tein sen virheen ja sain siitä satikutia.

Musta ei ole otettu muita kuvia Pietarissa kuin toi yksi, meikitön ja väsynyt räpsy tuolta kattoterassilta. Ei yhtään turistiräpsyä suihkulähdettä vasten tai Pietari Suuren sylissä. Nauttikaa siis siitä!
Etazhi löytyy osoitteesta Ligovskii Prospekt 74.