I'm a Gypsy

kuvat: WILDFOX

 

Selailen aktiivisesti vaatebrändien lookbookeja, mutta harvoinpa sellainen saa mut huokaisemaan ihastuksesta, palaamaan parinsa kerta toisensa jälkeen. Nyt hipsteribrändi Wildfox onnistui siinä täysin kevään She's a Gypsy-mallistollaan.

Koko lookbook täyttä inspiraatiota - mun oli vaikeuksia valita suosikkikuviani. Ja pääpaino tosissaan niissä kauniissa kuvissa, ei pelkissä vaatteissa. Mallisto näyttää ihan nuoruuden intiaanikesien synonyymilta. Pölyisen maantien varrella liftaaminen, pienet spontaanit piknikit, yökävelyt paljain jaloin hiljalleen jäähtyvällä asvaltilla, elokuu, kaukana kotoa oleminen. Tuollaista toivon tältäkin kesältä.

Pala Afrikkaa

Afrikan kokeminen, erityisesti Tansanian kiertomatkan muodossa. Tuo monivuotinen haaveeni joudutaan täten ylemmän tahon hyvinperustelluista syistä hautaamaan syvälle ehkä joskus-haavelistalle. Onneksi jonkinasteisia kompromissiratkaisuja löytyy. Esimerkiksi Afrikan syöminen.

Melkein naapurista löytyy etiopialainen ravintola, Kuningatar Saba, joka oli pakko käydä testaamassa. Abessiiniruoka kun jakaa voimakkaasti mielipiteet. Yhden mielestä se on vain liian hapokasta sienimäistä rieskaa ja seitsemää sorttia soosia, maistumatta millekään tunnistettavalle.

Mä kokeilin tehdä etiopialaista sen ollessa vallitseva ruokatrendi pari-kolme vuotta sitten, mutta mun sörsselistä tuli kaikkea muuta kuin autenttisen näköistä. Näin jälkikäteen on ilo todeta, että makukaan ei ollut autenttinen, oikea etiopialainen ruoka on mun mielestä ihan itkettävän hyvää.

Bongorumpujen kuminan, lämpimien maanläheisten värien ja makunystyrät räjäyttäneen maustemyrskyn keskellä aika tuntui pysähtyvän. Sydän sykki ilosta jokaisen suupalan myötä, tällaista ravintolakokemusta en ole saanut kokea aikoihin. Orastava flunssanpoikanenkin tuli abortoitua alkutekijöihinsä ruuan voimalla. Jatkoakin ajatellen, Kuningatar Sabaan lähteminen on paljon helpompaa kuin Afrikkaan. Kaukokaipuu lievitetty ainakin hetkeksi.

Sydämen kevennystä

Maanis-depressiivinen. Siinä kai sana, jolla kuvata tätä päivää. Joka oli ajoittain onneksi vain hypomaaninen.

Painajaisten täyttämä, lähes uneton yö ei voi olla hyvä alku yhdellekään päivälle. Tänään mulla oli kunnia olla tekemisissä uskomattoman ilkeiden ja negatiivisten ihmisten kanssa. Tämä yhdistettynä epäonnistuneeseen reissuun sairaalassa, yleiseen stressiin ja ronskeihin univelkoihin, aiheutti kerrassaan käsittämättömän itkukohtauksen mun saavuttua uupuneena kotiin.

Useimmiten itku puhdistaa ilmaa ja mieltä, niin tälläkin kertaa. Itkeskely estää mua muuttumasta tunteettomaksi, röyhkeäksi, epäempaattiseksi ja katkeraksi ihmiseksi. Sellaiseksi, jollaisia kohtasin tänäänkin, jotka ponnekkaasti yrittivät pilata päiväni. Kerätessäni itseäni eteisen lattialta silmät turvonneena, aloin vähitellen tuntea oloni suorastaan rentoutuneeksi. Kuvitteellista valoa kuvitteellisen tunnelin päästä.

Aloin purkamaan päivää poikaystävälle. Keskustelu kääntyi epäoleelliseen höpöhöpöön, lopulta nauroin hysteerisesti käytännössä kaikelle. Energia hiipi jostain kehoon, ja päätin purkaa sen ruuanlaittoon. Valmistin suuruudenhullusti jokirapusitruunapastaa ja rommivadelmapannacottaa, viineineen päivineen. Koska kaikkea pitää kokeilla, (myös kevytranskankermaa pastakastikkeessa) vaikkei välttämättä yhden aterian aikana.

Mitä opin tästä päivästä? Mun ei tulisi ottaa itseeni muiden negatiivisuudesta. Varsinkaan tuntemattomien, he eivät elä mun jokaista hetkeäni. He eivät ole osa mun elämääni. Jos he jotain ansaitsisivat, niin olankohautuksen. Kun jokapäiväisessa ajattelussa korostaa hyviä hetkiä, kauniita ajatuksia, naurunpyrskähdyksiä, koko elämä tuntuu täysinäisemmältä. Jos aamulla herätessä pakottaa edes hetkeksi hymyn huulilleen, aivot saattaa saada juksattua onnelliseksi. Parempaa huomista toivoen!