Henna

Liian isot kakkupalat ovat ihan mun juttu. Teoriatasolla kun olen omasta mielestäni ihan kamalan hyvä about kaikessa. Käytäntö on sitten ihan eri juttu. Tällä kertaa haukkasin ihan liian suuren palan hennakakkua.


Eihän hennatatuoinnin tekeminen voi mitenkään olla vaikeaa. Ei tarvitse kuin pursottaa ruskeaa mönjää pitkin kättä ja odottaa. Tilasin itselleni palkinnoksi hennatatuoimisen aloituspakkauksen. Kun postista tuli tällainen jauhekirje (joskin ihastuttavan kissamainen), olisi fiksuin jo luovuttanut:

Mä en ole fiksu enkä varsinkaan luovuttajatyyppiä, joten ensimmäisenä vapaapäivänä hennatahnan tekoon. Ohjeet olisi ainakin kannattanut lukea etukäteen, tahnan kun tulee antaa tekeytyä päivän tai pari. Niinpä itse sotkeminen tapahtui vasta kolmantena vapaapäivänä. Onneksi aikaa on.

Piirsin huultenrajauskynällä jonkunnäköisen suunnitelman käteen, joka eli aika reippaasti itse taiteilun aikana. Ja olisinpa ollut kaukaa viisas ja valinnut suoraviivaisemman kuvan. Mun kädet tärisevät aina kuin hardcorenikotinistilla, kahvilassakaan en saa kannettua kahvitarjotinta läikyttämättä kahvia. Itkuhan siinä meinasi päästä kun viivat ja pisteet eivät taipuneetkaan just niinku mä haluan.

Pari-viis beetasalpaajaa naamariin ja rauhallista hengitystä. Ei sen tarvitse olla niin priimaa. Se saattaa olla ehkä ihan hyvännäköinenkin, kun tahna poistetaan. Söhrin suunnitelman loppuun ja tylsistyin odotellessani tahnan kuivumista. Ai että kun noi luonnokset kuultavat kivasti tuolta tahnan alta. Käsi näytti aikasta epämääräiseltä. Mulla ei myöskään ole minkään valtakunnan symmetriatajua, ja unohdin lehtiruodit ja pistejonot mandalan vasemmalta puolelta. En edes huomannut asiaa, ennen kuin joku kommentoi instassa että on muuten aika paska tekele. Niin on, kiitos palautteestasi!

Seuraavana päivänä rapsuttelin tahnan irti, ja ihailin lopputulosta. Parhaiten väri oli tarttunut sormiin, huonoiten ranteeseen. Ranteessa kun väriä oli muutenkin tosi ohuita viivoja. No, ehkä se vielä tummuu päivän tai parin kuluessa. Aina sanavalmis Väinökään ei uskaltanut antaa mitään kommenttia tuosta. Ehkä se tosissaan on niin kamala. Täplien olisi pitänyt olla pyöreämpiä, viivojen yhtenäisempiä ja muotojen symmetrisimpiä. No, itselleni se kelpaa. Kun ei koko nainenkaan ole niin justiinsa, ei väliaikaisten ihokoristeidenkaan tarvitse olla.


Mä ajattelin että hennatatuoiminen olisi joku neulomisen tai mandaloiden piirtelyn kaltainen rentouttava harrastus, mutta tärisevät kädet ja aaltoilevat viivat vetivät hetkessä stressitason punaiselle. Tämä harrastus taitaa jäädä kertakokeiluksi. Jatkossa hankkinen hennani ihan asian osaavilta artisteilta.

Viimeinen ehtoollinen

Reilut neljä vuotta sitten Itävallassa äiti pamautti pöytään kattilallisen kurpitsakeittoa, katsoen iloisena kuinka tyttö syö. Vielä neljä vuotta sitten mä olin nirso kuin mikä. En pitänyt itseäni ruuanlaittajaihmisenä, en suostunut valmistamaan itse mitään, mikä vaatisi pilkkomista tai paistinpannua. En ymmärtänyt itävaltalaista keittiötä, knödelithän ovat ällöttävä juttu. Kamoon, nyrkinkokoinen taikinapallo gulassikastikkeella? Vielä enemmän oli ruokia, joista en kehdannut imagosyistä pitää. Kaikki ihanat wieniläisleivokset, sacherkakut, wieninleikkeet, rasvaa ja kaloreita. Yäk en syö.

Kurpitsakeitto oli käänteentekevä kokemus, itävaltalainen ruoka saattoi olla myös hyvää! Ja niin reilut neljä vuotta sitten, tunti ennen Suomeen paluuta, äiti kutsui mut nauttimaan viimeistä ehtoollista. Kurpitsakeittoa.

Lähikauppaan oli tullut isoja, pyöreitä ja oransseja talvikurpitsoja. Halloweenkurpitsoja. En voinut olla ostamatta. Vaan legendaarisen keiton resepti oli saatava. Sen, mikä maistui syksyltä ja Alpeilta ja viimeisiltä hetkiltä. Onneksi äiti kertoi salaisuuden. Jonka minä levitän nyt eteenpäin.

Kürbissuppe, wie in Österreich

n. 800 g kurpitsaa

1 sipuli

1 rkl voita

1 rkl sokeria

1 rkl jauhoja

7,5 dl kanalientä

n. 5 cm inkivääriä

1 tl currya

1 tl juustokuminaa

1 tl jauhettua muskottipähkinää

1 tl chilihiutaleita

2 dl kermaa 
suolaa ja pippuria

Kas, eikös olekin reseptin täydeltä kivoja noin-arvoja? Mun kolmikiloisesta kurpitsasta tuli 1030 grammaa käyttökelpoista kurpitsanmaltoa ja äidin mukaan se oli ihan hyvä tuon liemen suhteille. Yritin myös tiedustella inkiväärin kokoa, vastaus oli vain "mitä paksumpi se viisisenttinen pala on, sitä inkiväärisemmältä se keitto maistuu." Kanalientä ihmettelin, mutta äidin mukaan se on ehdoton, enkä tuota sääntöä uskaltanut kyseenalaistaa. Koska mä en usko mausteseoksiin, korvasin curryn hienontamalla morttelissa minimaalisen määrän sinapinsiemeniä, laakerinlehteä, korianterinsiemeniä, kanelia, kardemummaa ja kurkumaa.

Koska mä halusin tarjoilla keiton suoraan kurpitsasta, kurpitsa oli koverrettava. Brutaali, sotkuinen ja aikaavievä prosessi. Otin suoraan terävän sahalaitaveitsen tuohon hommaan, ja yritin leikata hattua irti. Pienellä vaivannäöllä tässä onnistuttiin. Koska kurpitsansiemenet ovat hyviä ja terveellisiä, päätin ottaa ne kaikki talteen ja paahtaa keiton kaveriksi. Poistin pääpiirteittäin pehmeän rihmaston, ja leikkasin kurpitsanmallon erinäisen kokoisiksi paloiksi.

Kuorin ja pilkoin sipulin ja raastoin inkiväärin, jonka jälkeen kuullotin niitä kattilassa voissa. Lisäsin sokerin, kurpitsakuutiot ja jauhot, annoin paistua ehkä minuutin miedolla lämmöllä. Lisäsin kanaliemen ja mausteet, annoin kiehua puolisen tuntia kannen alla miedolla lämmöllä. Soseutin keiton, lisäsin kerman ja kuumensin kiehuvaksi koko ajan sekoittaen.

Kippasin keiton takaisin koverrettuun kurpitsaan. Olin paahtanut kurpitsansiemenet tämän ohjeen mukaisesti keiton kiehumisaikana, ja tarjoilin niitä keiton kanssa. Leipasin myös vartissa pienet epämääräiset pikasämpylät, koska leipä ja keitto ne yhteen soppii! Itävallassa kurpitsakeitto tarjoillaan kurpitsansiemenöljyllä, taitavat kurpitsabaristat luovat öljyllä ties mitä tummanvihertäviä kukkaköynnöksiä ja eiffeltorneja keiton pinnalle. Mäkin hei ihan oikeasti yritin tehdä kurpitsansiemenöljyllä jotain tribaalia tohon, mutta lopputulos oli... Dalimainen?

Baabelin riippuvat puutarhat

Asukuvia, pitkästä aikaa! Mun syksy on jälleen kerran musta, kultainen ja viininpunainen. Noiden viininpunaisten housujen lahkeille pitäisi kyllä tehdä kipeästi jotakin, toi ryttyynnostelu kun näyttää tosi homssuiselta. Mutta minkäs teet kun olet persjalkainen, 28-tuumaisia housuja ei löydy mistään.

Babylonin riippuvat puutarhat ovat aina olleet suosikkini antiikin seitsemästä ihmeestä. Musta olisi ihanaa asua tuollaisessa talossa, jonka julkisivu on köynnöskasvien peittämä! Aamukahvit voisi juoda avonaisen ikkunan ääressä, jotta murattikin pääsisi kylään. Toinen baabelilaissuosikkini on muuten Ishtarin portti, meinasin purskahtaa iloitkuun kun näin sen rekonstruktion berliiniläisessä Pergamon-museossa. Olen ikuisesti katkera Alexandrian majakalle, joka syrjäytti 500-luvulla sinitiilisen kaupungin portin antiikin ihmeet-listalta.

Kengät ovat Prahasta yli viiden vuoden takaa, ja jääneet todella vähäiselle käytölle. Olen vierastanut jotenkin noita kultaisia niittejä ja väliinputoajakorkoa. Ja mokkaa materiaalina, mä kohtelen mun kenkiä kuin kukkia kämmenellä mutta olen onnistunut tuhoamaan ties kuinka monet mokkakengät. Kuin todisteena tästä oikean jalan kengässä on erehdyttävästi lialta näyttävä auringonlaikku kolmannessa kuvassa, kiitos universumi! Meinasin jo kauan sitten pistää noi kiertoon, mutta sinne ne jäivät kaapin pohjalle. Tänä syksynä nuo näyttivät kuitenkin yllättävän pirteiltä, joten annetaan niille vielä mahdollisuus.

Croppibleiseri jakaa mielipiteitä, mä itse tykkään. Sillä saa huijattua vähän lisää pituusvaikutelmaa. Syyskuun aurinko on sen verran armoton, että välillä tulee takki päällä Tuo kauniisti kirjailtu intianpuuvillapaita jäi kesällä harmittavan vähälle käytölle. Meneehän se vielä näin syksylläkin, mutta viileä vaalea pitkähihainen on omiaan tappohelteellä. Ensi vuonna taas uudestaan, tuo vaate on onneksi ajaton.