Kesäkuun 15. oli päivä, jolloin elämältä murtui pohja. Ainakin hetkellisesti. Puhelin hälytti noin vartti ennen uutisen virallistamista sisäpiiritiedoituksesta, jonka mukaan lempipelaajani Teuvo Teräväinen oli treidattu lempijoukkueesta toisaalle. Tarvittiin litra kyyneliä ja pullo punaviiniä ennen kuin aurinko alkoi jälleen paistaa, ja synkälle pilvelle ilmestyi kultainen reuna.
Tiedän, että olen avoimesti tehnyt itsestäni pellen. Olen tyytynyt narrin rooliin. Jokerifani, henkeen ja vereen. Jokereista Teuvo Teräväinen, Teuvo Teräväisestä Blackhawks. Eri keskustelupalstoilla on kiertänyt legendaa mun NHL-fanituksesta, kuinka hyppään suoraan Stanley Cupin voittaneen joukkueen bandwagoniin. 2014 se olisi ollut L.A.Kings, tänä vuonna Pittsburgh Penguins. Hauskaa ja naisfania stereotypisoivaa, jokseenkin perätöntä läpändeerusta. Totuus on, että mulla on tasan yksi lempijoukkue koko liigasta. Se on, ja tulee aina olemaan Chicagon intiaanit, Chicago Blackhawks.
Onko lempipelaaja lempijoukkuetta suurempi? Ei mun mielestä. Kun Chicago ja Carolina kohtaavat ensi kaudella, toivon että Teuvo pelaa mielettömän hyvin. Oman lempparin onnistumisia ja vahvaa suorittamista on ilo katsoa. Mutta toivon vilpittömästi Chicagon voittoa kaikissa keskinäisissä kamppailuissa.
Olen nähnyt Teuvon debyytin Jokereissa. Teuvon avausmaalin liigassa. Olen nähnyt, kuinka Teuvo varattiin Chicago Blackhawksiin, NHL:n suosikkijoukkueeseeni. Näin, kuinka Teuvo kapteenina johdatti joukkueensa nuorten maailmanmestaruuteen. Seurasin debyyttiottelua NHL:ssä, ja odotin kuin kuuta nousevaa sitä NHL:n avausmaalia. Tunsin ylpeyttä, kun Teuvo oli paras pistemies vuoden 2015 finaaleissa, ja seurasin tippa linssissä kuinka hän nosti kauden kruununa erään tietyn maljan kohti United Centerin kattoa. Olen vastaanottanut sen tietyn maljan lempipelaajaltani omille käsivarsilleni. Siinä on paljon enemmän, kuin mitä moni tulee koskaan kokemaan lempipelaajansa kanssa. Mä koin kaiken tämän alle neljässä vuodessa.
Voi mitä muistoja! Mä en ole koskaan ollut mikään pelaajien kanssa poseeraaja, oon lähinnä kokenut sen kiusalliseksi. Pelaaja ajattelee lähinnä "ei hitsi, en jaksa, haluisin nopeesti himaan, eikö toi sama ämmä halunnut viime viikollakin yhteiskuvan...?" En tiedä, onko musta ja Teuvosta olemassakaan enempää kuin noi kaksi kuvaa. Toinen on Lahdesta ihan ekoista liigapeleistä, toinen on Kauppatorilta viime kesältä. Molempien laatu kertoo, että ne on otettu yöllä ja mä jäädän ja säädän niissä ihan kamalasti.
Mä olen ollut todella onnekas viime vuodet. Mun lempipelaaja päätyi lempijoukkueeseen. Harvalla on vastaava tilanne, moni muuttaa lempijoukkueensa lempipelaajan myötä. Toiset etsivät taas lempijoukkueestaan uuden lempparipelaajansa. Jälkimmäinen on todennäköisesti se tie, jonka reunaa itsekin tulen kulkemaan. Ensi kauden Chicagon joukkueen jostakusta pelaajasta tullee muodostumaan se joukkueensisäinen suosikki, jonka tekemisiä seuraa suuremmalla mielenkiinnolla kuin muiden. Mutta uusi ultimaattinen ykköspelaaja? Ei. Näin pienestä ei horju lempipelaajan koroke. Amerikan kiekkomaailma on kapitalistinen, ja pelaajat sen pelinappuloita. Jokaisella on hintansa. Kuka tahansa voidaan siirtää minne tahansa, jos joku pystyy lätkimään tarpeeksi dollareita tiskiin.
Saan olla onnekas, että Teuvon uusi osoite näyttää juuri Carolinaa, eikä esimerkiksi Pittsburghia, Edmontonia, Torontoa tai Minnesotaa. Niissä sitä vasta olisikin ollut sulattelemista. Vaan mä en Carolinan paitaa päälleni pue. Mulla on yksi lempijoukkue, Chicago Blackhawks. Ja yksi lempipelaaja, Teuvo Teräväinen, joka sattumalta pelaakin Carolina Hurricanesissa. Tämä tilanne ei ole mulle jääkiekon ystävänä se mieluisin. Mutta sen kanssa voi elää.
