Aloitan syksyllä opiskelut Helsingin yliopistossa. Menin mieleisen alan pääsykokeisiin lukematta, harjoitusmielellä, enkä todellakaan olisi uskonut paikkaa saavani. Tässä toden totta huomaa sen, kuinka lukio on yleissivistävä koulutus. Vaikken saanutkaan huippupisteitä pääsykokeesta, se tiedonmäärä riitti avaamaan ovet korkeakouluun. Minusta tulee akateeminen.
Mä en juurikaan ole osannut iloita opiskelupaikasta. Koen, etten ole ansainnut sitä. Vein paikan joltakin toiselta, joka yritti tosissaan. Pänttäsi aamut illat, haki kymmenettä kertaa ja kävi ehkä överikalliilla valmennuskurssillakin. Olin henkisesti valmistautunut välivuoteen ja tehnyt enemmän tai vähemmän kieli poskessa suunnitelmia. Typerää kun joku yliopisto pilasi ne suunnitelmat. Ei mun kuulunut päästä vielä kouluun!
Koulupaikan aiheuttaman tunnemyräkän myötä aloin pohtimaan itsekriittisyyttä, johon tiedostan syyllistyväni ihan jatkuvasti. Yritin kirjata viikon ajan ylös jokaisen mieleenjuolahtavan asian, jota minun pitäisi itsessäni muuttaa, joka minua itsessäni häiritsee, joka minussa on väärin. Listat levisivät puhelimesta paperille niin kylppäriin, makkariin, ruokapöydälle kuin Facebookiinkin (tosin ihan yksityiseksi tilapäivitykseksi.) Ja ne olivat surullista luettavaa. Kun syödessäni ruokapöydän itsekritiikkilista huutaa kovaa vieressä
- mun käsivarret on niin paksut etten enää oikein voi käyttää toppeja
- huomasin näyttäväni lempikissamekossani nykyisin kamalalta, kun katoin tarkemmin peiliin
- miten nykyään ihan jokaisessa kuvakulmassa mun kaksoisleuat tursuaa?
oli projekti pakko lopettaa. Itsekritiikki on itseinhon muoto, ja se on todella rankasti läsnä mun elämässäni. Piti ottaa terveempi lähestymistapa, kritiikkilistan sijaan listaisinkin asioita, joissa olen riittävän hyvä ja taitava.
Omakehu on oikeasti vaikea asia mulle. Alkaessani listaamaan asioita, huomasin selitteleväni ja pyyteleväni anteeksi kauniita sanoja itsestäni. Minulla on kivat isot silmät, vaikka ne ovatkin liian syvällä päässä ja siristän liikaa toista silmää. Silmänalusetkin ovat aina järkyttävän tummat. Keneltä mun pitäisi pyydellä anteeksi? Vaatimattomuus on hyve, mutta senkin voi viedä liian pitkälle.
Omien hyvien puolien miettimisessä kesti kauan. Ajattelin tarkkaan joka kohtaa miettien, päteekö tämä asia oikeasti minuun. Havaitsin esimerkiksi, etten olekaan ihan niin empaattinen, millaisena olen halunnut itseäni pitää. Mutta olen kuitenkin fiksu, vaikken ole juurikaan uskaltanut itseäni sellaiseksi luokitella. Kaiken kaikkiaan hyvin puhdistava kokemus. Löysin kahdeksan asiaa, joita voin ilolla kutsua riittävän hyviksi ominaisuuksikseni:
- Olen älykäs. En opi pänttäämällä, vaan sisäistämällä ja ymmärtämällä asiat. Mulla on loistava päättelykyky.
- Myös yleissivistykseni taso on hyvä, tiedän paljon (joskus turhaakin) nippelitietoa, ja haluan ottaa itseäni kiinnostavista asioista selvää.
- Tykkään ilahduttaa muita. Rakastan esimerkiksi laittaa ystävilleni ruokaa, viedä jotakin pientä tai itsetehtyä tuliaisiksi, tai vaikka tiskata kylässä ollessani. Minulle tulee myös todella hyvä mieli, jos voin jotenkin olla muille avuksi.
- Innostun pienistäkin asioista, joihin muut suhtautuvat olankohautuksella. Moni on sanonut piristyneensä nähtyään mun lapsenomaisen innon.
- Osaan soveltaa hyvää mielikuvitustani arjessa.
- Olen spontaani. En tarvitse paljoa aikaa päätöksentekoon, enkä ala turhaan jahkailemaan ja empimään.
- En pelkää mokaamista ja epäonnistumista, vaikka kaikki ei menekään aina putkeen. En esimerkiksi välttele vieraalla kielellä puhumista, vaan puhua pälpätän menemään välillä vähemmän täydellisesti. Osaan nauraa virheilleni.
- Olen suvaitsevainen, muodostan mielipiteen yksilöstä hänen oman käytöksensä perusteella, en hänen edustamansa ryhmän.
