Niin noloa

Usein luulen olevani hauska. Reipas, optimistinen ja pirteä. Viljelen puujalkavitsejä. Haluan viihdyttää ihmisiä, mutta saan kuulla vain olevani nolo. Säälittävä. Ärsyttävä. Ehkä se johtuu sosiaalisesta kömpelyydestäni, ihmiset eivät aina tiedä milloin vitsailen. Näin jälkikäteen tarkasteltuna monen teini-iän vaikeuteni syynä oli se, etten ymmärtänyt kirjoittamattomia ja sanattomia sääntöjä. Olin outo ja koin ulkopuolisuuden tunnetta, koska kukaan ei halunnut kertoa minulle mitä tein väärin.

Rakennan vasta itsetuntoa, jota minulla ei ole koskaan ollutkaan. Miten oppisin olemaan välittämättä tuntemattomien mielipiteistä, ajatuksista ja oletuksista? Ja nousta vielä astetta ylemmäksi: olemaan ylpeä omasta noloudestani? Pyytää reippaasti VEUVVEA viinikaupasta, kun ranskalainen ääntämys ei suostu asumaan aivoissani. Roikkua tangosta edes sen kahden sekunnin ajan. Kirjoittaa blogiani soraäänistä huolimatta. Uskaltaa nauraa ääneen, vaikka röhkäisen välillä vahingossa.

Uskaltaisinko jälleen pukea päälleni sen ruman keltaisen villapaidan, jonka väri ei imartele ja malli antaa lisäkiloja? Voisin vaikka uskaltaa, sillä olen kuullut tuon paidan piristävän muitakin. 

Aamulimoncellolla Salernossa

Turistioppaat tarjoavat Salernonlahden alueelle on muutama täsmävinkki: vieraile Positanossa, Amalfissa ja juo limoncelloa. Meille Salerno toimi lähinnä vain kulkuvälineenvaihtopisteenä matkalla Paestumiin ja Pompejiin, joten limoncello oli juotava lennosta. Eikö aamuyhdeksän ole ihan normaaliaika aamudrinksulle? Ilmeisen arkipäivää paikallisille, tilaamani pikkiriikkinen limoncello cappuccinon rinnalle ei saanut kenenkään ilmettä värähtämään kahvilassa.

Juoksimme pitkin avaraa rantabulevardia. Täällä olisi mukava kuljeskella ajan kanssa, ehkä gelato kourassa. Varsin pelkistetyssä kirkossa oli väkeä kuin meressä kaloja, taisi olla jonkun pyhimyksen syntymäpäivä. Löysimme likaisia, mutta sympaattisia pikkukujia, joita pitkin on mukava harppoa. Seinämaalauksia ja ruukkupuita. Huhujen mukaan Salerno on paljon puhtaampi kuin moni muu etelän kaupunki, mutta en ole tutustunut Etelä-Italiaan tarpeeksi voidakseni tehdä samoja johtopäätöksiä. Viime yö Paestumissa oli eteläisintä kokemaani Italiaa.

Megarasvainen, uppopaistettu pizza fritta on ilmeisesti Salernon paikalliserikoisuus. Pikaruokapitsassa on vain tomaattia ja juustoa "täytteenä" ja se on syötävä tuoreena ja kuumana. Jo kaksi palaa kävi lounaasta!

Salerno ei ilmeisesti ole turistien ykkössuosikki ja jäänee pittoreskimpien rannikkoserkkujensa varjoon. Näen Salernon mukavan oloisena tukikohtana, mikäli kaipaa budjettiratkaisua ja päiväretkitoteutusta hurjista hinnoistaan tunnetuille Positanolle ja Amalfille. Ehkä tartun tähän vinkkiin vielä joskus itsekin, sillä tässä tapauksessa haluan totella turistioppaita: nuo rannikkokohteet on vielä koettava!

Nähdä Napoli ja kuolla on sanonta, jonka alkuperä on jäänyt historian hämärään. Sekin kaupunki tuli tänään koettua, Salernon kaltaisena ohikulkupaikkana. Aikaa ei ollut edes pitsalle! Kuolema saa odottaa, sillä napolilainen pitsa Napolissakin on vielä koettava.

Ostia koettu, eihän tämä mikään Rooma ole

Joka visiitilläni Roomassa olen käynyt Ostiassa, niin arkeologisella alueella kuin rannallakin. Koska Ostia Antica kuuluu kurssiohjelmaan sitten syyskuun lopulla, päätettiin pitää viime viikolla yksi puhdas rantapäivä. Kurssipäivä oli lyhyt ja sää pilvetön, joten mikään tuskin menisi pieleen.

Italian julkisen liikenteen todellisuus lävähti vasten kasvoja Porta San Paololla. Normaalisti tiheään liikkuva Ostian juna ei liikkunut. Vihainen vartija, jonka joka toinen sana oli cazzo rähjäsi ihmisille ja välistä käski menemään bussilla. Me ei toteltu, vaan jäätiin odottamaan. Ehkä kolmen vartin ikuisuuden jälkeen paikalle saapui toimiva juna. Teimme kollektiivisen päätöksen olla menemättä keskustaan kuten about kaikki muut matkustajat, vaan jatkoimme aina pohjoismaisittain fiiniltä kuulostavaan Stella Polareen asti. Asemakartassa sekin oli merkitty rannankuvalla.

Stella Polare oli maksullisten rantojen täyttämä autioituva lomakylä. Aitaa ja pukukoppeja. Jäätiin rantapummeiksi lähes vesirajaan maksullisten rantatuolien eteen. Jeesusmekoksi ristimäni valkoinen telttamainen mekkoni on kätevä uimakoppina: alta aikayksikön olin vedessä. Meri oli lempeä. Ei liian lämmin, että se veisi uimisesta ilon, mutta sen verran lämmin, ettei uskoisi olevan jo sydänsyyskuu. Uin itseni rusinaksi, jonka jälkeen kävelimme rantaa pitkin kohti keskustaa.

Vaikka Rooma pursusi turisteja, Ostiassa heidän olemassaoloaan ei haluttu ajatella. Tai sitten viiden aikaan oli vielä siesta. Joka tapauksessa, hyvää ruokapaikkaa oli mahdotonta löytää. Kiinalainen ei houkuttanut, joten valitsimme harvoista avoimista vaihtoehdoista jonkin valkoisten liinojen ravintolan. Mereneläväsalaattini oli hauska mutta vähän tylsä, focaccia taivaallista ja viini siideriä.

Otsikko on suora lainaus ystävältäni Johannekselta, jonka vilpitön toteamus on ikuistamisen arvoinen.