Dimensions

Yli yksitoista vuotta sitten, kun mä kipeänä jouduin olemaan muutaman tunnin yksin kotona, äiti antoi mulle kirjan luettavaksi. Ajatteli ilmeisesti, että kyseinen kirja olisi sinänsä mielenkiintoista, mutta tarpeeksi pitkäveteistä tekstiä vilkkaalle lapselle, jotta parantava uni tulisi nopeammin. Kirja oli nimeltään Hobitti eli sinne ja takaisin. Homma ei ihan toiminut äidin suunnittelemalla tavalla. Mä ahmin koko kirjan siltä istumalta, ja heti perään Sormusten Herran. Musta tuli Tolkien-fani.

Tästä syystä oli aika luonnollista viedä äiti katsomaan Hobitin kakkososaa. Meidän piti mennä jo ykkösosaan, mutta ei koskaan löydetty yhteistä aikaa. Kakkososaan ehdittiin vasta tänään. Ollaan melko huonoja, ensi-illastakin on jo reilu kuukausi aikaa. Elokuva sentään pyörii teattereissa vielä.

Kyseessä oli äidin ensimmäinen kerta 3D-elokuvissa, joten elämyksiä sain kokea paitsi valkokankaalla, myös penkeillä vieruskaverin toimesta. Sanotaan, että jos olisin saanut euron joka kerta, kun äiti totesi hyi tai yök, mun päivän palkka olisi ollut yritysjohtajatasoa. 3D-kokemus taisi jäädä elämän ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Pukeutumisen kanssa mulla on nykyään sellainen vaihe, että menen siitä missä aita on matalin, neuleet pisimmät ja efekti lihavin. Tänäänkään ei mitään sellaista yllä, mitä olisi kannattanut jälkipolville tallentaa. Vahinko ehti kuitenkin tapahtua ja kuvat tuli otettua. Ehkä noi pakkaset ja kaikenpeittävät toppatakit jäädyttävät sen pienimmänkin pukeutumisinspiraation.

Tollaisen "kampauksen" saa, kun ottaa riskin ja menee nukkumaan ranskanletitetyillä hiuksilla. Ei ehkä mikään järkevin riskinotto sellaiselle päivälle, kun aikaa ei ole mahdollisten ja todennäköisten virheiden korjaamiselle. Henkilökohtaisesti, hiukset eivät kuitenkaan ole mulle se suurin pääasia elämässä. Esimerkiksi silmät ovat paljon tärkeämmät.

Tekemättömyys

Tänään oli pitkästä aikaa päivä, jolloin ei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Sunnuntai. Vapaapäivä, kirjaimellisesti.

Tekemättä mitään ei kuitenkaan yhdestäkään elossavietetystä päivästä selviä. Vaikka mä makaisin sängyssä peiton alla aamusta seuraavaan, tekisin kuitenkin sängyssämakaamista. Tekemättömyys on suhteellinen paradoksi.

Johanna tuli meille aamupäivästä, ja mä sain tekosyyn tuputtaa ruokiani muillekin syötäväksi. Tänään oli kasvissosekeittopäivä, leivoin myös sämpylöitä. Mua ehkä jopa lievästi ärsyttää, että mä en osaa (=jaksa/viitsi/muista) ottaa ikinä muita kuin ruokakuvia.

Musta olisi niin ihanaa tehdä postauksia blogiin varustettuina sievillä Weheartit-tasoisilla lavastetuilla kuvilla tyyliin tässä päätön minä ja Macbook, söpöt karvaiset aamutossuni tai kesää odottavat uudet bikinit raidallinen pinkki kassi taustalla vilahtaen Sen sijaan on vain yksi ruokakuva, loput paniikissa otettua rakeista pimeää höttöä. Niissäkin vähintään sivuosassa se ruoka. Tänäänkin. Näillä mennään.

Johannan kanssa tehtiin tyttöjuttuja, kuten värjättiin kulmakarvoja ja silmäripsiä, sekä hihitettiin tasottomille jutuille. Haaveiltiin auringosta ja podettiin lomakuumetta, melkein varattiin ulkomaan matka. Yleistäen mainiten, tehtiin myös poikajuttuja, eli katsottiin Manchester United-Chelsea. Urheilun katsominen ei kuulemma sovi naisille. Mä nauraisin partaani, jos mulla sellainen kasvaisi.

Vapaapäivän kruunaa aikainen nukkumaanmeno, suklaalevy ja historiallinen kirja. Tylsää, miettisi moni. Esimerkiksi 17-vuotias Iida. 21-vuotias Iida nauttii, musta on selkeästi tulossa vanha. Tahtomattanikin.

Näin kulutan aikaa

Oletin, että mulla olisi kerrankin kiireetön aamu syödä aamupalaa. Varasin lehden, chai lattea ja ison kulhon jogurttia müslilla ja pakastemustikoilla ajatuksena nauttia aamusta. Todellisuus oli toinen, hotkaisin aamupalani kolmessa minuutissa ja ehdin lukea pääkirjoituksen. Nauttiminen kielletty.

Isäni tarjosi lounasaikaan sulamin onnitellakseen mua eräästä hyvinmenneestä venäjän kieleen liittyvästä jutusta. Teerenpelin sulamit ovat ihanan makuisia, mutta tosi vaikeasti syötäviä, ja liiankin täyttäviä. Mä en jaksanut syödä kuin toisen niistä. Esiteini-iässä tuli vedettyä toast-överit äidin kaivettua jostakin kätköistä aidon kasarivoileipägrillin. Niitä leipiä tarjottiin valehtelematta joka toinen ilta, ja mulla pursui kaikki sulat juustot, kuumat tomaatit ja rapeat kuoret korvista ulos monen monta vuotta. Nykyään taas maistuu.

Kaveri oli viettänyt loppuvuoden Thaimaassa, kaksi viikkoa myöhässä tullut kortti sai mut hieman surkuttelemaan noita lumikinoksia ja reilu viidentoista asteen pakkasia. Kaukokaipuu on kova! Mutta tyytyväinen saa olla, mieluummin lunta maassa kuin sitä ainaista loskaa ja muuta märkää. Kun vain lämpötilat pysyisivät siinä inhimillisessä yhden ja viiden pakkasasteen välimaastossa.

Lähipiiriin kuuluva eläinlääkäri on ollut mulle kultaakin kalliimpi aarre. Mymmeli inhoaa kuljetuskoppaa, ja jos sellaiseen joskus joutuu, huuto on melkoinen. Saati, että joutuisi näkemään jonkun toisen eläimen, jo naapurin useamman kerroksen päässä haukkuva koira karmii Mymmeliä. Helpoimmalla sekä kissa että omistaja pääsevät eläinlääkärin tullessa kotikäynnille. Mymmeli sai tuntea nahoissaan tarkastuksen ja lääkityksen ihan olohuoneen lattialla. Jos 10 päivän lääkekuuri ei helpota, luvassa on eläinsairaalan kauhunhetket jokaiselle kolmelle osapuolelle. Jo aamuin illoin tapahtuva, legendan mukaan hyvänmakuisen tabletin anto on sellaista tahtojen taistelua.

P.S. Ostin kengät! Hupsistakeikkaa!