Dimensions

Yli yksitoista vuotta sitten, kun mä kipeänä jouduin olemaan muutaman tunnin yksin kotona, äiti antoi mulle kirjan luettavaksi. Ajatteli ilmeisesti, että kyseinen kirja olisi sinänsä mielenkiintoista, mutta tarpeeksi pitkäveteistä tekstiä vilkkaalle lapselle, jotta parantava uni tulisi nopeammin. Kirja oli nimeltään Hobitti eli sinne ja takaisin. Homma ei ihan toiminut äidin suunnittelemalla tavalla. Mä ahmin koko kirjan siltä istumalta, ja heti perään Sormusten Herran. Musta tuli Tolkien-fani.

Tästä syystä oli aika luonnollista viedä äiti katsomaan Hobitin kakkososaa. Meidän piti mennä jo ykkösosaan, mutta ei koskaan löydetty yhteistä aikaa. Kakkososaan ehdittiin vasta tänään. Ollaan melko huonoja, ensi-illastakin on jo reilu kuukausi aikaa. Elokuva sentään pyörii teattereissa vielä.

Kyseessä oli äidin ensimmäinen kerta 3D-elokuvissa, joten elämyksiä sain kokea paitsi valkokankaalla, myös penkeillä vieruskaverin toimesta. Sanotaan, että jos olisin saanut euron joka kerta, kun äiti totesi hyi tai yök, mun päivän palkka olisi ollut yritysjohtajatasoa. 3D-kokemus taisi jäädä elämän ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Pukeutumisen kanssa mulla on nykyään sellainen vaihe, että menen siitä missä aita on matalin, neuleet pisimmät ja efekti lihavin. Tänäänkään ei mitään sellaista yllä, mitä olisi kannattanut jälkipolville tallentaa. Vahinko ehti kuitenkin tapahtua ja kuvat tuli otettua. Ehkä noi pakkaset ja kaikenpeittävät toppatakit jäädyttävät sen pienimmänkin pukeutumisinspiraation.

Tollaisen "kampauksen" saa, kun ottaa riskin ja menee nukkumaan ranskanletitetyillä hiuksilla. Ei ehkä mikään järkevin riskinotto sellaiselle päivälle, kun aikaa ei ole mahdollisten ja todennäköisten virheiden korjaamiselle. Henkilökohtaisesti, hiukset eivät kuitenkaan ole mulle se suurin pääasia elämässä. Esimerkiksi silmät ovat paljon tärkeämmät.