Eremitaasi on kuulunut Pietarinsuunnitelmiini jo vuosia. Mä olen haaveillut päivästä Eremitaasissa, vaeltaen salista toiseen, museon avaamisesta sen sulkemiseen. Aina on joko aika tai seura pistänyt vastaan. Tällä reissulla pääsin jo itse museoon asti, mutta kiersin lopulta vain noin kymmenesosan valtavasta kompleksista.
En tiedä teistä muista, mutta mun mielestä museoista otettujen kuvien massajulkaiseminen on ehkä pikkaisen epäkorrektia. Siksi pyrinkin keskittymään yksityiskohtiin ja Talvipalatsin rakenteisiin. Puitteet ovat upeat, ollaanhan Rastrellin barokkipalatsissa. Kaikki on koristeellista ja mahtipontista, oven kahvatkin. Eremitaasissa valokuvaaminen oli sallittua kaikissa pysyvissä näyttelytiloissa. Väliaikaisnäyttelyissä vihaiset vahtimummot kävivät jopa poistelemassa kuvia kielletyistä kohteista museonkävijöiden kameroista.
Eremitaasin vessat ansaitsevat erityismaininnan! Kävin kahdesti eri vessoissa, niitä siivottiin usein ja lattiaa myöten. Paperia oli. Koukkuja takeille ja laukuille oli. Ei mikään itsestäänselvyys Venäjällä.
14-vuotiaan Viktorian taulu, jonka joku valitettavasti ehti ostamaan nenäni edestä. Sana 'Eremitaasi' on johdettu suoraan ranskan sanasta 'ermitage', erakkomaja. Erakkomaja, ei ainakaan yhtään yliampuva nimi tuolle taidekompleksille. Alunperin Eremitaasilla tarkoitettiin Talvipalatsin hovimuseota, nykyään Eremitaasi koostuu kuudesta rakennuksesta ja lähes 3,2 miljoonasta taide-esineestä. Nähdäkseen jokaisen pinta-alaa tampattavaksi riittää 230000 neliömetriä. Vastikään on päivitetty vanha laskelma, että jos jokaista Eremitaasin teosta katsoisi minuutin, saisi viettää museossa 17 vuotta.
Minä vietin museossa yli neljä tuntia, enkä turtunut taiteen määrästä. Sen sijaan opastettujen kiertolaisten määrä kello kolmen aikaan oli niin massiivinen, että piti lähteä seilaamaan väljemmille vesille Pietarin kaduille. Meidän kierroksemme kohtasivat juuri suosituimmissa saleissa.
Täten tulen kaapista ulos ja lopetan turhat spekulaatiot. Jep, minä olen tämän kevään ylioppilas. Ja jep, vaatimattomat viisi vuotta ikäluokkani normaaliaikataulua jäljessä. Syitä, miksi jätin päivälukion kesken vuonna 2012 (jolloin olin vaihtovuoden takia jo vuoden ikäluokkaani jäljessä) oli useita, niistä päällimmäisenä haluni kirjoittaa useampia pitkiä kieliä. Päivälukiossa opintotahti ei olisi tuota sallinut, joten vietin pari vuotta käytännössä tekemättä mitään. Sitten kun olin kerännyt pari vuotta järkeä päähän, päätin syksyllä 2014 aloittaa aikuislukiossa lukiourakkani alusta.
Halusin juhlista omannäköiset. Niinpä kukkia oli joka paljon ja joka puolella, ja tarjoilutkin jotain muuta kuin perinteinen kermakakku ja karjalanpaisti. Oli juustoja, vesimelonia ja marenkeja, vain koska mä tykkään niistä. Enkä ollut ainoa, jonka kyynelkanavat murtuivat kun Finlandia-hymni soi. Tai kun äiti yritti pitää puhetta. Tai kun lapset vertasivat mua prinsessaan. En vieläkään, yli viikko juhlien jälkeen osaa kuvailla omaa kiitollisuutta vierailleni. Moni oli nähnyt niin paljon vaivaa, ihan vain mun vuokseni.
Parhaat paikat löytyvät aina vahingossa. Kävellessäni Pietarissa Moika-joen rannalla Talvipalatsinaukiolta hotellia kohti silmiini pisti kauempana katolle pystytetty lasikuutio. Mä käyn heikkona kattoterasseihin, niinpä mystisestä lasikuutiosta oli otettava tarkemmin selvää. 
Lasikuutio paljastui PMI Bar-nimiseksi ravintolakompleksiksi, joka on paljon muutakin kuin se kattoterassi. Sisätiloissa toimii mielettömällä viinikattauksella varustettu fuusiokeittiö, katolla baari. Baarista aukeaa näköalat niin joelle, Verikirkolle kuin Jänissaarellekin. Terassillekin tarjoillaan ruokaa, joten tilasin lemppariruokaa eli mereneläväsalaattia. Mun ensireaktio annokseen oli mitä ihmettä, mutta mittava määrä meriotuksia löytyi onneksi salaatinlehtien alta piilosta. Baarin yhtenä valttikorttina ovat myös suuruudenhullut drinkit. Listalta ei mitään peruskelkkoja ja -mojitoja löydy, vaan "simppelin" drinkin tilaamalla saa esimerkiksi 
Hinnoittelussa oli naamaraja, joka yleensä koituu mun kohtalokseni kaikkialla. Vaan ei PMI Barissa, laskun loppusumma oli yli tuhat ruplaa laskemaani halvempi. Niinpä tippasin kivaa tarjoilijaa näin jälkikäteen ajateltuna ehkä turhankin reippaasti - tarjoilija tuli kädestä pitäen kiittelemään ja toivoi koko sydämestään että tulisin pian uudestaan. Ensi reissulla sitten.