Designer crush: Natali Leskova

Viime kesänä törmäsin Pietarissa paikalliseen nuoreen designeriin, joka on jo muutaman vuoden pukenut pietarilaisia Pietariin. Aiemmin Natali Leskovan luomusten punaisena lankana ovat olleet valokuvaprintit Pietarista, nyt tuoreinta Fall Winter 2016/2017-mallistoa ovat inspiroineet Pietariaiheiset maalaukset.




Natali Leskova ei ole lähtenyt rahastamaan Pietari-gloriallaan, vaan vaatteet ovat hintansa arvoisia laadultaan. Materiaaleissa luotetaan neljään luonnonmateriaaliin: villaan, silkkiin, nahkaan ja puuvillaan. Designerin showroom löytyy Nevan pohjoispuolelta Petrogradin alueelta. Toivon totisesti ehtiväni piipahtaa tuolla talvemmalla.

Mielettömän upeita mallistoja voi katsella designerin kotisivuilla, http://www.natalileskova.com/ Löytyypä sieltä venäjäntaitoisille pieni verkkokauppakin!

Kuvat: http://www.natalileskova.com/

1870 tuntia

Niin pitkään tämä blogi on pysynyt hiljaa.

Olenko unohtanut? Olenko lopettanut? Olenko kadonnut?

En.

Lähes rutiiniton elämä (joissakin tapauksissa tunnetaan myös nimellä kongenitaalinen laiskuus) tekee aikaansaamisesta vaikeaa.  Kun pitää ensiksi postaustaukoa pari päivää, kynnys postaamiseen kasvaa kasvamistaan. Tuntuu, että uuden postauksen pitäisi olla jotakin käänteentekevää ja simohienoa. Koska resurssit eivät aina riitä käänteentekeviin simohienoihin postauksiin, on helpompi jättää postaamatta, kuin postata turhaa roskaa. Kierre on syntynyt. Ja uskokaa tai älkää, minä, Suomen noloimmaksi bloggaajaksikin tituleerattu sketsihahmo, olen tuntenut paineita bloggaamisesta. Bloggaamatta jättämisestä. Vaikka mä olen aina luvannut blogata pelkästään itseäni varten.

Vaan miten olen viettänyt nämä vajaa kolme kuukautta käytännössä kokonaan sosiaalisen median ulkosyrjällä?

Mä olen sairastellut. Huomasin eräänä päivänä, että töissä ei ole enää kiva käydä. Olen kokenut burn outin vain muutaman yliopistoviikon jälkeen. Itkin, kun kuulin laulun rinnakkaismaailmasta. Vahingossa mokasin itselleni jälleen harmaita hiuksia. Olen viettänyt unettomia öitä, kokenut spontaaneja krapuloita, seissyt lähtevien junien laiturilla väärässä ajassa ja seurassa. Olen istunut Hietaniemen rantavahdin tuolissa pimeällä myrskytuulen puhaltaessa hiekkaa hiuksiin ja meriveden kyyneleitä poskille, ja kokenut itseni koko maailman kuninkaaksi.

Olen löytänyt uudelleen elämänilon.

Ja sen elämänilon ylläpitoon kuuluu bloggaaminen.

Kräftis

Rakastan rapujuhlia, ja näin rapukaudella voisin osallistua sellaisiin harva se viikko! Onneksi suvussani rapujuhlilla on pitkät perinteet, ja olen etuoikeutettu päästessäni toisinaan myös tuttavien rapujuhliin. Jokaisella kun on omanlaisensa tavat rapujuhlien suhteen.







Meidän suvun rapujuhlissa snapsit ovat olleet sivuosassa ja laulut jääneet laulamatta. Vieraina on ollut kautta vuosien myös paljon rapuvammaisia, joten pöydässä on nähty aina vaihtoehtoisia alku- ja pääruokia. Itsehän voisin vaikka elää äyriäisillä, eivätkä jokiravut tee tässä poikkeusta! Teen varmaan joka juhlissa rapujen syöntiennätyksen.

Yhdet rapujuhlat vietettiin elokuun ehkä kauneimpana iltana. Emäntä oli pistänyt parastaan itse ravustettuine äyriäisineen, tilliviinoineen ja jäisine pullonsuojuksineen. Yhden sijaan kolme pöytää notkui tarjoiluita, eikä näissä pöydissä pelätty puheitakaan. Tunnelma oli rento ja aurinkokin paistoi. Eikä juhlat loppuneet auringonlaskuun, vaan vasta sen nousun korvilla.