There is only a thin line between being lonely or free

David Bowie - Space Oddity

Marraskuu on aina ollut mulle melkein liian helppo. Toiset valittelevat ylitsepääsemätöntä masennusta, pimeyttä, kylmää, epätoivoa ja vuoden loppumista. Mä hykertelen tyytyväisenä, kynttilöitä saa polttaa yötä päivää, harjoitella kerta toisensa jälkeen neulomista, että oppisi edes luomaan silmukoita, lukea Muumilaakson Marraskuun viidellä kielellä, juoda glühweinia, ja kuunnella musiikkia. Millekään toiselle kuukaudelle tuskin on omistettu yhtä paljon biisejä kuin marraskuulle. Marraskuumasentelijat ovat vapauttaneet yhdennentoista kuukauden täysin suorituspaineista, marraskuussa löysäily on hyväksyttävää. Marraskuussa mä pärjään kyllä. Sen sijaan voisin vuosi toisensa jälkeen syyttää lokakuuta murhan yrityksestä.

Kuukauden toinen viikonloppu, kun en tee periaatteessa mitään. Kolmessa päivässä olen valinnut tapetteja, ajanut poikkeuksellisen monta kilometriä, kirjoittanut tuhatsanaisen novellin, saunonut ja yökyläillyt kummitädillä, juonut litrakaupalla kahvia, leikkinyt isosiskoa ja viettänyt kahdet synttärit ja yhdet nimpparit. Tänä viikonloppuna on ollut enemmän ohjelmaa kuin kuun muina päivinä yhteensä. Lokakuu saa vain kaiken tuntumaan ei miltään.

Mä en ole koskaan halunnut olla ehdottomasti ja nimenomaan joku eläinlääkäri tai kultaseppä. Kysymykset, kuten ammatinvalinta, asuinpaikka, hiusten väri ja lempiruoka tuntuvat edelleen mahdottomilta. Mä en tiedä melkein mitään. Ainoastaan yksi juttu, mitä haluan, on aina ollut tiedossa kristallinkirkkaasti: olen aina halunnut olla yksinomaan onnellinen. Näin lokakuussa olen löytänyt itseni usein miettimässä, olenko mä onnellinen. Jos en ole nyt, miten mä voisin olla?

Näinä ohikiitävinä päivinä mä olen saanut tylsistyä tv:n edessä, juoda viiniä, syödä epämääräisyyksiä, kokea urheilullisia ilon ja surun hetkiä ja liiallisen yksinolon aiheuttamat turhautumisitkut. Yksin. Lahdessa. Kiitos, lokakuu. Toisaalta olen myös saanut nauraa ystävien kanssa nesteet silmissä, arvostella One Directionia esiteini-ikäisen fanitytön kanssa, ulkoiluttaa kissanpentua, kuunnella kummitädin kanssa vuosien jälkeen David Bowieta, vieläpä oikealta CD:ltä. Sunnuntai-iltayhdeksän kotiinpaluu ei tuntunut yhtään ahdistavalta mun oivaltaessa, että mulla on etuoikeus olla aina vapaa lähtemään. Yksin, ystäville, ystävän kanssa. Ja vapaus, se on se avainsana joka tekee mut onnelliseksi. Lokakuusta välittämättä.

8-65-200

SPOILER: vuorokauden myöhässä tapahtuva NHL-katsaus, vahingoniloa, valtavirran mielestä vääriä mielipiteitä ja vielä vähän lisää jääkiekkoa.

Keskiviikkoaamu. Herätys kahdeksi soimaan, kahvia tippumaan, sämpylätaikina palloiksi ja tulille. Joskus jääkiekko menee tasapainoisen elämän edelle. Se joukkue, mikä oli kerran, vastaan se joukkue, joka pysyy. Carolina Hurricanes vastaan Chicago Blackhawks, henkinen derby. Chicago voitti rankuilla kahdensadan maalin Sharpin ansiosta. Inhokkikapteenille miinustehoja. Parempi näin, multa loppui sympatiat vuoden 2012 draftissa Canesin vaihtaessa nimekseen Carolina Fucking Staals.

Vartin tehokkaat yöpäikkärit, ja seuraksi Världens bästa vastaan joku turha aavikkojoukkue. Nukahdin ennen kolmatta erää ja menetin ilmeisesti kaiken näkemisen arvoisen, kuten hattutempun. Nää änäriyöt tappaa mut vielä joku kerta. Puoli yhdeksältä reippaana kohti uutta päivää. Tuoretta kahvia ja epätuoretta sämpylää. Itsepä olen elinkautiseni valinnut.

Muiden pelin tilastot katseltuna kokonaisuudessaan surullinen kierros tuolla rapakon takana. Torontossa kahdesta suuresta inhokista se pitkäikäisempi voitti. Ristolainen ei saanut aikaiseksi edes aikaa. Maailman ällöttävimmän kapteenin joukkueessa kummatkin ihanat suomipojat pakkasen puolella. Kärpätön Dallas ei ole mitään. Barkoville onneksi riittävästi miinusta ja pyssy-Jesselle tehoja. Jätän tarkemmat analysoinnit toisille, tämä ei ole jääkiekkoblogi.

Äidin kanssa oli sovittu, että keskiviikkona tehdään yhdessä jotain kivaa. Olin vähän yllättynyt, kun äiti halusi mennä leffaan. Mä en ole käynyt elokuvissa vuosiin (viimeksi olen nähnyt tuoreimman Piratesin alkuperäiskielellä melkein ensi-illassa) ja varsinkin Selänne-elokuva valintana oli yllätys. Mä en ole saanut jokerihenkistä kasvatusta, eikä mulla ollut lapsena Teukka Salama-taulua Suojelusenkeli-taulun paikalla. Ehkä äiti on salaa kiinnostunut jääkiekosta, tai sitten se yrittää ymmärtää, millainen magneetti mua vetää Jaffalle ilta toisensa jälkeen. En tiedä, antoiko pätkä mammalle mitään vastauksia, mutta mä iloitsin kunnon leffamätöistä ja seurasta.

Tekonahkasta, raidasta, ylipolvensaappaista ja mustasta on helppo saada yliannostus tänä syksynä. Niitä on siis käytettävä itse ennen kuin muu maailma saa mut kyllästymään. Jaksoin myös pitkästä aikaa leikkiä kynsilakalla. Osaakohan kukaan levittää mattalakkaa tasaisesti?

skeletor

Bloggaamisesta ei voi selvitä ilman tietokonetta. Kuvat muuttuvat pikselimössöksi jokaisella sovelluksella, millä yritän muuttaa kokoa. Kahta kuvaa on mahdoton saada liitettyä yhteen halutun kokoisena. En edes tiedä, suostuvatko tämän postauksen kaksi ekaa kuvaa olemaan samalla rivillä. Ei varmaan. Mobiilibloggeriin mä en koske, se tekee niin kummallisen näköistä html-koodia. Tekstin hakkaaminen puhelimella kyllästyttää kolmen lauseen jälkeen. Mun rakkaan koneen on pakko ehjääntyä pian.

Mä olen kerran elämässäni haluamalla halunnut Gina Tricotista jotain. Niin, että tuote oli yksinkertaisesti pakko saada, tai mörökölli minut söisi jos en sitä rättiä saisi. Kyseessä on toi rintakehäprinttinen t-paita, joka oli must have joskus vuonna 2008 tai 2009 koska Skinsin Cassiellakin oli joku vastaava luurankopaita. Mun löydettyäni omannäköinen rintakehäpaita Lahden Ginasta silloin joskus, jäljellä oli vain isoja kokoja. Mun paita on kokoa L, ja vielä keväällä 2010 se oli mulle niin iso, että käytin sitä Prahan matkalla keltaisessa toukokuussa ihan huoletta leggingsien kanssa. Oi noita aikoja.

Nyt kyseinen paita löytyi mun tehdessä vuodenaikasiivousta vaatekaapissa. Päätin katsoa läpi jumppavaatteiden pinon, joka ei todellakaan ole mikään useinpengottu osasto. Luoja, mitä muistoja tulvahti mieleen. Barcelonan painostavan kuuma metrotunneli. Maailman kivoin eläintarha. Päälle purskahtaneet kotiviinit. Oslon yö. Itävaltalaisella liikuntatunnilla ojaankaatunut kymmenen kilometrin juoksu. Mäkiviikot. Olin lievästi sanottuna yllättynyt, kun yhden ajan lempipaita löytyi kaapista reilun kahden vuoden tauon jälkeen, ja vielä täysin ehjänä ja tahrattomana.

Tiian sanoin, meidän elämässä hehkeintä on Triossa pyöriminen ja paskanjauhaminen. Tiistaina kumpaakin tuli harrastettua reilun tunnin verran Sinuhessa vanhan ystävän seurassa. Olkoot mun Triokiintiö taas pariksi kuukaudeksi täytetty. Luurankoprintin kaveriksi pääkallohuivi. Puuttumaan jäi vain viikate ja ikuisuuden harso silmiltä.