Tekemättömyys

Tänään oli pitkästä aikaa päivä, jolloin ei tarvinnut tehdä yhtikäs mitään. Sunnuntai. Vapaapäivä, kirjaimellisesti.

Tekemättä mitään ei kuitenkaan yhdestäkään elossavietetystä päivästä selviä. Vaikka mä makaisin sängyssä peiton alla aamusta seuraavaan, tekisin kuitenkin sängyssämakaamista. Tekemättömyys on suhteellinen paradoksi.

Johanna tuli meille aamupäivästä, ja mä sain tekosyyn tuputtaa ruokiani muillekin syötäväksi. Tänään oli kasvissosekeittopäivä, leivoin myös sämpylöitä. Mua ehkä jopa lievästi ärsyttää, että mä en osaa (=jaksa/viitsi/muista) ottaa ikinä muita kuin ruokakuvia.

Musta olisi niin ihanaa tehdä postauksia blogiin varustettuina sievillä Weheartit-tasoisilla lavastetuilla kuvilla tyyliin tässä päätön minä ja Macbook, söpöt karvaiset aamutossuni tai kesää odottavat uudet bikinit raidallinen pinkki kassi taustalla vilahtaen Sen sijaan on vain yksi ruokakuva, loput paniikissa otettua rakeista pimeää höttöä. Niissäkin vähintään sivuosassa se ruoka. Tänäänkin. Näillä mennään.

Johannan kanssa tehtiin tyttöjuttuja, kuten värjättiin kulmakarvoja ja silmäripsiä, sekä hihitettiin tasottomille jutuille. Haaveiltiin auringosta ja podettiin lomakuumetta, melkein varattiin ulkomaan matka. Yleistäen mainiten, tehtiin myös poikajuttuja, eli katsottiin Manchester United-Chelsea. Urheilun katsominen ei kuulemma sovi naisille. Mä nauraisin partaani, jos mulla sellainen kasvaisi.

Vapaapäivän kruunaa aikainen nukkumaanmeno, suklaalevy ja historiallinen kirja. Tylsää, miettisi moni. Esimerkiksi 17-vuotias Iida. 21-vuotias Iida nauttii, musta on selkeästi tulossa vanha. Tahtomattanikin.

Näin kulutan aikaa

Oletin, että mulla olisi kerrankin kiireetön aamu syödä aamupalaa. Varasin lehden, chai lattea ja ison kulhon jogurttia müslilla ja pakastemustikoilla ajatuksena nauttia aamusta. Todellisuus oli toinen, hotkaisin aamupalani kolmessa minuutissa ja ehdin lukea pääkirjoituksen. Nauttiminen kielletty.

Isäni tarjosi lounasaikaan sulamin onnitellakseen mua eräästä hyvinmenneestä venäjän kieleen liittyvästä jutusta. Teerenpelin sulamit ovat ihanan makuisia, mutta tosi vaikeasti syötäviä, ja liiankin täyttäviä. Mä en jaksanut syödä kuin toisen niistä. Esiteini-iässä tuli vedettyä toast-överit äidin kaivettua jostakin kätköistä aidon kasarivoileipägrillin. Niitä leipiä tarjottiin valehtelematta joka toinen ilta, ja mulla pursui kaikki sulat juustot, kuumat tomaatit ja rapeat kuoret korvista ulos monen monta vuotta. Nykyään taas maistuu.

Kaveri oli viettänyt loppuvuoden Thaimaassa, kaksi viikkoa myöhässä tullut kortti sai mut hieman surkuttelemaan noita lumikinoksia ja reilu viidentoista asteen pakkasia. Kaukokaipuu on kova! Mutta tyytyväinen saa olla, mieluummin lunta maassa kuin sitä ainaista loskaa ja muuta märkää. Kun vain lämpötilat pysyisivät siinä inhimillisessä yhden ja viiden pakkasasteen välimaastossa.

Lähipiiriin kuuluva eläinlääkäri on ollut mulle kultaakin kalliimpi aarre. Mymmeli inhoaa kuljetuskoppaa, ja jos sellaiseen joskus joutuu, huuto on melkoinen. Saati, että joutuisi näkemään jonkun toisen eläimen, jo naapurin useamman kerroksen päässä haukkuva koira karmii Mymmeliä. Helpoimmalla sekä kissa että omistaja pääsevät eläinlääkärin tullessa kotikäynnille. Mymmeli sai tuntea nahoissaan tarkastuksen ja lääkityksen ihan olohuoneen lattialla. Jos 10 päivän lääkekuuri ei helpota, luvassa on eläinsairaalan kauhunhetket jokaiselle kolmelle osapuolelle. Jo aamuin illoin tapahtuva, legendan mukaan hyvänmakuisen tabletin anto on sellaista tahtojen taistelua.

P.S. Ostin kengät! Hupsistakeikkaa!

Eksyksissä

Mä olen yksi maailman suurimmista liikunnanvihaajista, varsinkin turhanpäiväisen lenkkeilyn. Tuntuu idioottimaiselta mennä säntäilemään paikasta A kiertäen paikan B kautta useimmiten takaisin paikkaan A. Se voisi ehkä olla kivaa, ellei se sattuisi (mulla on sydän, vasen polvi ja nilkka totaalisen säpäleinä), ja mulla on pelko, että koko ajan joku tuttu pelmahtaa jostain vastaan ja kuolee sisäiseen hahahaa Iida leikkii urheilijaa-nauruun.

Mulla ei ole koskaan myöskään ollut mitään hyvää tekosyytä (kuten vaikkapa koira) lähteä pusikkoihin hyppimään. Kunnes maanantaina keksin, että onhan mulla Johanna. Tuumasta toimeen, lämpöisesti päälle ja valloittamaan Salpausselkää 12 asteen pakkaseen. Kylmät säät antavat mulle vihdoinkin tilaisuuden käyttää tuota anonyymien inhokkipipoa! Kuvatekstinä osuvasti meollaanrakeisia.jpg. Eksyttiin ja harhailtiin kovaäänisesti pimeässä metsässä enemmän kuin kolme ylimääräistä kilometriä, koska mun taskun vetoketju irtisanoi sopimuksensa väliaikaisesti, eikä hädän hetkillä pystytty käyttämään puhelinta suunnistusapuna. Välillä tuntuu, että oon vieroittunut liiaksikin luonnosta, ennenhän sitä olisi suunnistettu sammalten ja pohjantähtien avulla.

Hengissä selvittiin lopulta pöpeliköstä pois, ja tänään uudestaan ihan kunnon yrityksellä. Mainio yritys kaatui siihen, että Lahti ilmeisesti säästää sähköä tai sitten joku salainen sabotointiryhmä on ollut viime yönä vauhdissa, Salppurin ulkoilureiteistä valtaosa oli pilkkopimeänä. Ei uskallettu lähteä keskelle kinoksia ja korpia, siellä voisi tulla vastaan vaikka mörkö. Sen sijaan vaihdettiin mäkeä, eli J.Karjalais-tunnelin kautta Radiomäen valtaukseen. Hiukset jäätyivät, ja poskista tuli kuin pakkasomenat, mutta meillä oli hauskaa. Huomenna uudestaan, joskaan nämä kerrat tuskin tekevät musta urheiluhullua.