Just do it

Mä en juokse, koska mulla kipeytyy silmänräpäyksessä niin polvet, selkä kuin nilkatkin. Enkä ymmärrä päämäärättömänä kipittelyä. Kävellenkin pääsisi perille, jos jonnekin on pakko mennä. Eikä lenkkarit sovi mulle jalkaan, mähän olen korkokenkätyttö! Vielä vähemmän ymmärrän jonkun pururatapöpelikön ympäri juoksemista, joten olen antanut itselleni luvan juosta vain urbaanissa asfalttimaastossa. Ja tästähän ne sekundapolvet kipeytyvät entisestään.

Piti siis ostaa kengät ja lopettaa tekosyiden keksiminen. Piti alkaa juoksemaan. Tukholmassa kaikkien jalassa oli Air Maxit, joten sieltä minäkin ostin sellaiset. Nyt mäkin kuulun "kaikkiin." Noi ei massojen mielestä edes ole juoksukengät... Ei se mitään, noilla mä nyt juoksen. Sääntöjä voi rikkoa, jos uskaltaa.

Monen mielestä noi on todella ihanan näköiset kengät, mutta musta ne on vain lähinnä järkyttävät mötköt. Siksi noita ei tulla näkemään mun jalassa turuilla ja toreilla, vaan ainoastaan silloin, kun mä yritän harrastaa liikuntaa. Yrittämisestä ei lasketa.

Luettua

Anna toivoi multa viime viikolla postausta lempikirjoista. Tässä olikin suuren miettimisen paikka. Kirjamaku kun on muuttunut vuosien saatossa elämän prioriteettien kehittyessä ja ymmärryksen kasvaessa, eikä Facebookinkaan lista ole ajan tasalla. Jopa tämän hetken lempikirjoja on vaikea listata, joten mä omistan kilometripostauksen kirjoille, jotka ovat merkinneet mulle paljon. Nyt tai joskus.

Stieg Larssonin Millenium-trilogia

Mulla ja Lisbeth Salanderilla on eräs yllättävä yhteinen tekijä. Kirjakaupan täti päätti kerran lukiokirjojen oston yhteydessä suositella ja myydä mulle koko trilogian huimalla alennuksella. Ja mä koukutuin sarjaan alusta asti, luin sen melkeinpä yhdeltä istumalta. Sitten ruotsiksi.

Mä pidin sarjan henkilöhahmoista, Monicaa lukuunottamatta. Näin kyseisen hahmon rasittavana ja tyrkkynä, enkä löytänyt (tai halunnut löytää) mitään samaistuttavaa. Ehkä mä olin alitajuisesti mustasukkainen Mikaelista, vaikka fiktiivisiin hahmoihin ihastuminen ei olekaan mun juttu. Juoni ei ollut sitä perinteistä dekkaria, ja vahvasti mukanaoleva, viihteellinenkin yhteiskuntakriittisyys kolahti ja sai ajattelemaan. Mun mielestä kirja on epäonnistunut, jos se ei jätä mitään ajateltavaa.

Koko sarja on julkaistu postyymisti, ja mulle tuossa piili se sarjan viehätys. Mikäli kirjailija olisi päässyt tekemään yhteistyötä kustantajan kanssa, juonta ja epäkohtia olisi hiottu, ja ehkä helpotettu koko lukukokemusta. Juoni kun oli paikoin jaaritteleva ja hajanainen. Se olisi kuitenkin vienyt kirjoista siivun itse kirjailijaa. Mun mielestä oli hienoa lukea sarja täsmälleen niin, kuin Larsson sen tarkoitti.
 

Solstaden, Tove Jansson

Henkilökohtaisesti, Tove Jansson on mulle maailman suurin taiteilija. Tove Jansson oli ruotsinkielinen, joten mulle on itsestäänselvää lukea hänen tuotantoaan ruotsiksi. Aivan hänen itsensäkirjoittamillaan sanoilla. Tykkään muutenkin lukea kirjoja alkuperäiskielellä, oman kielitaitoni rajoissa.

Kirjassa ei tapahdu oikeastaan mitään. Floridalaisessa aurinkokaupungissa on vanhusten lepokoti. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, keskittyen henkilöiden välisten suhteiden kuvaamiseen. Ajoittain lakonista, toisinaan hyvinkin lämmintä kerrontaa. Ja amerikkalaisfraaseja. Todella hiljainen, mutta lämmin kirja. Ja mulle sellainen kirja, joka on luettava aina ulkona, kesän kuumimpana päivänä.

Lemmikkikaupan tytöt, Anja Snellman

Tämän kirjan luin ensimmäistä kertaa heti sen ilmestyttyä. Luin sen teininä monen monta kertaa, jonka jälkeen en ole siihen palannut. Keskellä vaikeinta teini-ikää, neljätoistavuotiaana. Kaksi teinityttöä joutuvat osa-aikatöiden kautta puolivahingossa mukaan prostituutiorinkiin. Linda Rossissa näin alter egoni, mielettömän kaunis vapaan kasvatuksen tuotos, joka oli aina valmiina menemään. Aina piti olla hauskaa, ja jos joku kysyi miksi, ainoa sopiva vastaus oli miksipä ei.

Kirja ei aikoinaan toiminut muhun ihan kirjailijan toivomalla tavalla. Ei varoittavana esimerkkinä, (vaikkei musta tullutkaan yksityistä seksiorjaa Välimerelle.) vaan lähinnä groteskina ja inhorealistisena kuvauksena liian kokeilunhaluisesta elämästä. Sen sijaan se opetti, että helposti kärjistettävissä olevat asiat, kuten juurikin prostituutio, eivät ole mustavalkoisia. Ja ennen kaikkea sen, että vapaudella on aina hintansa.

Nenä, Nikolai Gogol

Son on venäjäksi uni. Toisin päin se on nos, nenä. Tässä kiteytyy kirjan ydin. Kohunovelli 1830-luvulta, jossa parturi löytää aamupalalla leivästään asiakkaansa nenän, josta yrittää hankkiutua eroon. Kollegioasessori herää ja huomaa nenänsä puuttuvan. Nenättömyys tekee hänestä epävarman, ja hänestä tulee häikäilemätön saadakseen nenänsä takaisin. Narsistinen nenä pukee päälleen valtioneuvoksen vaatteet ja alkaa kekkuloimaan ympäri Pietaria. Ei ihan normipäivä edes Venäjällä.

Novelli oli mulle ensimmäinen venäläisen klassikkokirjallisuuden teos, jota en vain selannut läpi, vaan yritin ymmärtää. Yritin oikein kovasti, kunnes ymmärsin, että novellia ei voi ymmärtää. Asioita ei selitetä, vaan silti selitysten etsiminen ja miettiminen oli kenties hauskin osa lukukokemusta. Eikä väärää tulkintaa ole.

Alkuperäisversion loppu oli antikliimaksinen, kollegioasessori herää ja toteaa hohhoijaa sepäs olikin vain unta. Sittemmin Gogol halusi antaa lukijalle mahdollisuuden pohdiskella toden ja kuvitelman välillä, ja jätti uniselityksen pois. Viittaukset uneen säilyvät silti taustalla halki novellin, kertojan jopa pyydellessä ajoittain anteeksi asioiden käsittämättömyyttä. Järkevä teos järjettömyydessään, normeja rikkova ja satiirinen.

Elävät kuvat, Terry Pratchett

Terry Pratchett on varmaankin mun lempikirjailija. Muistan kuinka sekä äiti että kummitäti yrittivät saada mua vuosikaudet lukemaan kirjoja kiekkomaailmasta. Kun kirjan alussa höpistään avaruudessa seikkailevasta kilpikonnasta, jolla on norsuja selässään, kaikkea vihaava teini läväyttää kannen aika nopeasti kiinni. Tylsää. Jotain muuta, kiitos.

Pratchett kirjoittaa fantasiaa, joskaan ei perinteistä sellaista. Satiirista, parodisoivaa ja humoristista. Kielenkäyttö on oivaltavuudessaan paikoin täysin yliampuvaa. Kaikki näyttivät siltä kuin olisivat olleet paikalla jo pitemmän aikaa: itse asiassa jotkut heistä nyyköttivät paikoillaan niin synnynnäisen lannistuneen näköisinä, että he saattoivat olla alkuperäisten esihistoriallisten jonottajien jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa.

Taustatarinoita on useita, ja kartallapysyminen on toisinaan haastavaa. Mä henkilökohtaisesti rakastan kirjailijan tapaa tähdittää tekstiin viitteitä ja sivuhuomioita, jotka ovat joskus täysin epäoleellisia. Ja tapahtumaympäristöt ovat yllättävänkin tuttuja, eikä oikean elämän esikuvaa ole vaikea löytää. Kuten Elävissä kuvissa rakennettava Holy Wood.

Eikä yksikään pelastunut, Agatha Christie

Epäkorrektin alkuperäisnimen omaava klassikko. Meidän piti lukea tämä ihan seitsemännen luokan alussa. Musta tämä oli silloin ihan kamala kun kaikki kuoli, sanottiin neekeri ja ainoa mieleenjäävä oli se kuuluisa neekeriruno. Olin ehkä naiivi lapsi, mutta mun mielestä tämä kirja luetettiin liian aikaisin. Onneksi tartuin siihen vanhemmalla iällä uusiksi, olisin muuten menettänyt paljon.

Sotien välisen ajan arjen kuvaus on kiintoisaa luettavaa, kaikkine sosiaaliluokkien ja rotujen välisine eriarvoisuuksineen, stereotypioineen ja peribrittiläisyyksiä. Teetä juodaan kello viisi vaikka mikä olisi. Kirjan kruunaa oikeasti yllättävä juonikuvio täyskäännöksineen. Arvoitus, johon lopulta löytyy täysin looginen selitys. Murhia ilman suurta salapoliisikikkailua.

Mun kirja on ostettu jostain hankolaisesta divarista eurolla viitisen vuotta sitten. Kaipasin matkalukemista, ja muistin kirjan sinä tylsänä raakana dekkarina yläasteelta. Mulla oli edessä pitkä matka, joten joku pitkäveteinen jaaritelma sopisi reissukaveriksi kuin nyrkki nenään. Aika multaa muistot, sanotaan. Kirjasta oli muutamassa vuodessa tullut äärimmäisen mukaansatempaava ja ovela.

Harry Potter-sarja, J.K. Rowling

Mä olen juurikin sitä Potter-sukupolvea. Mä kasvoin Harry Potter-saagan parissa. Tutustuin sarjaan tokaluokkalaisena, ja yhdeksänvuotislahjaksi sain kaikki siihen mennessä ilmestyneet neljä osaa. Samoihin aikoihin ilmestyi ensimmäinen elokuva.

Koska englanninkieliset Potterit julkaistiin aiemmin, ne ostettiin välittömästi ja luettiin englanniksi. Myöhemmin sitten myös suomeksi. Mun englanninkielen taito oli ihan surkea joskus seiskaluokkalaisena, mutta sitä enkkupotteria oikeasti luettiin. Itku kurkussa ja sanakirjan kanssa, tarinassa oli päästävä eteenpäin. Ja kirjat luettiin lähestulkoon yhdeltä istumalta. Salaa öisinkin, ja koulussa pulpetin alta. Ja niitä jaksoi lukea uudestaan ja uudestaan.

Liisan seikkailut ihmemaassa, Lewis Carroll

Ainoa kirja, mistä haluaisin tatuoittaa lainauksen. Kuten varmaan onkin jo tullut selväksi, mä pidän absurdista kirjallisuudesta. Ja sanaleikeistä. Näitä pullollaan oleva Liisa ihmemaassa on teos, johon en kyllästy koskaan. Jälleen kerran kirja, jossa kirjailijan ei tarvitse yrittää selitellä käsistäkaranneita juonenkäänteitä, vaan kaikki on helppo kuitata unennäkönä.

Kaikilla on mielleyhtymä kirjasta lastenkirjana, mutta sellainen se ei puhtaasti ole. Hahmot ovat käytännössä täysiä friikkejä, jopa pelottavia. Mä näin lapsena painajaisia siitä tupakoivasta madosta, tupakointi kun oli yksi maailman suurimpia rikoksia. Eikä kaulojen katkomisesta fantasioiva Herttakuningatarkaan vaikuta miltään hyvältä haltiatarkummilta. Tosikoille kirja olisi varmasti raivostuttava kaikessa epäloogisuudessaan. Tapahtumat eivät olleet millään tavoin järkeenkäypiä. Mutta mitäpä ihmemaassa juonella tekisikään?

Miracle on Ice

Mä en ole mikään maailman aikaansaavin ihminen. Kolme vuotta sitten kummitäti antoi mulle vanhat luistimensa, jos mulla olisi niille joskus jotain käyttöä. Tänään vihdoinkin löytyi aikaa käytölle!

Kaikki katastrofin ainekset olivat ilmassa - mulla on ollut viimeksi luistimet jalassa reilu seitsemän vuotta sitten. Mulla ei ole aavistustakaan, miten tollasilla valkoisilla naisten luistimilla mennään eteenpäin. Enkä mä tiedä, miten jarrutetaan.

Onneksi jäällä riitti tilaa antaa vauhdin loppua ihan omia aikojaan ilman kummempia kikkailuja. Jos mulla olisi vähänkään huonompi tasapaino, olisin ollut turvallani noin joka viidennellä potkulla. Kuin ihmeen kaupalla pysyin koko luistelusession pystyssä. Oma surkuhupaisa yrittäminen teki luistelusta törkeän hauskaa, yhtään ei haitannut, vaikka lämpötilatkin olivat inhimillisen pakkasrajan alapuolella.

Sitä kuuluisaa liikunnan iloa ei olisi löytynyt millään yksin rinkiä pyörimällä. Johannan kanssa osattiin pitää kivaa melkein mauttomalla kiekkojargonilla varustetulla jäätapahtumien selostuksella ja muilla inside/outside-läpillä. Käytiin myös testaamassa tyhjä kaukalo, valitettavasti multa oli kontaktin otto kielletty, joten laidat säästyivät. Todistin sen sijaan olevani hyvin peittävä maalivahti.

Pari tuntia terien päällä hujahti silmänräpäuksessä, ja ehdittiin hyvissä ajoin pois, ennen kuin kanssaihmisten myötähäpeämittari hujahti punaiselle. Henkilökohtainen häpeämittarini oli mennyt rikki samalla sekunnilla, kun pylvästä apuna käyttäen kirjaimellisesti nostin itseni pukukopista ottamaan ensikosketuksen jään kanssa. Se ei estänyt yrittämästä. Kaikkea ei tarvitse ottaa aina niin vakavasti.

Afterskatet Johannalla, tarjolla kuumaa gulassikeittoa. Ja jälkiruokaa! Ja kahvia! Pienistäkin asioista on helppo ottaa ilo irti.

Suurin talviurheiluinnoittaja mulle on Mikko Alatalo. Siitä kaikki oppia ottamaan!

Eksyksissä

Mä olen yksi maailman suurimmista liikunnanvihaajista, varsinkin turhanpäiväisen lenkkeilyn. Tuntuu idioottimaiselta mennä säntäilemään paikasta A kiertäen paikan B kautta useimmiten takaisin paikkaan A. Se voisi ehkä olla kivaa, ellei se sattuisi (mulla on sydän, vasen polvi ja nilkka totaalisen säpäleinä), ja mulla on pelko, että koko ajan joku tuttu pelmahtaa jostain vastaan ja kuolee sisäiseen hahahaa Iida leikkii urheilijaa-nauruun.

Mulla ei ole koskaan myöskään ollut mitään hyvää tekosyytä (kuten vaikkapa koira) lähteä pusikkoihin hyppimään. Kunnes maanantaina keksin, että onhan mulla Johanna. Tuumasta toimeen, lämpöisesti päälle ja valloittamaan Salpausselkää 12 asteen pakkaseen. Kylmät säät antavat mulle vihdoinkin tilaisuuden käyttää tuota anonyymien inhokkipipoa! Kuvatekstinä osuvasti meollaanrakeisia.jpg. Eksyttiin ja harhailtiin kovaäänisesti pimeässä metsässä enemmän kuin kolme ylimääräistä kilometriä, koska mun taskun vetoketju irtisanoi sopimuksensa väliaikaisesti, eikä hädän hetkillä pystytty käyttämään puhelinta suunnistusapuna. Välillä tuntuu, että oon vieroittunut liiaksikin luonnosta, ennenhän sitä olisi suunnistettu sammalten ja pohjantähtien avulla.

Hengissä selvittiin lopulta pöpeliköstä pois, ja tänään uudestaan ihan kunnon yrityksellä. Mainio yritys kaatui siihen, että Lahti ilmeisesti säästää sähköä tai sitten joku salainen sabotointiryhmä on ollut viime yönä vauhdissa, Salppurin ulkoilureiteistä valtaosa oli pilkkopimeänä. Ei uskallettu lähteä keskelle kinoksia ja korpia, siellä voisi tulla vastaan vaikka mörkö. Sen sijaan vaihdettiin mäkeä, eli J.Karjalais-tunnelin kautta Radiomäen valtaukseen. Hiukset jäätyivät, ja poskista tuli kuin pakkasomenat, mutta meillä oli hauskaa. Huomenna uudestaan, joskaan nämä kerrat tuskin tekevät musta urheiluhullua.

Something borrowed, something blue

Mä olen edistynyt! Asun nykyisessä asunnossani kolmatta vuotta, ja vasta viime viikolla sain lisättyä aina puna-valko-mustaa väriteemaa noudattaneeseen olohuoneeseeni myös sinistä. Mä olen varmaan Lahden suurin tricolor-rakastaja (vaikka pukeutumisessahan se ei näy) joten toi äitin tunteella ompelema verho sopii mulle kuin jätskipaketti pakastimeen. Niissä on värimaailman lisäksi vaikka mitä muutakin mulle mieluisaa, kuten postimerkkejä ja -leimoja, lentskareita ja tähtiä. Jenkkimeiningillä. Koska mä oon hc-luokan mainonnan uhri, mun oli pakko ostaa tollanen väriävaihtava kynttilä. Sukulaisen mielestä mulla on liikaa kynttilöitä aina palamassa ja koko kotini vaikuttaa rahvaanomaiselta, mutta en suostu myöntämään.

Jos valittaisiin maailman epäonnistuneimpia käsityöihmisiä, olisin vähintäänkin perintöprinsessa (nimimerkillä puolessatoista kuukaudessa olen saanut neulottua n. puolet lapasen varresta, ja purkanut koko lapasen varmaan 12 kertaa...) Virkannut olen viimeksi 10 vuotta sitten, ja uhkarohkeasti halusin virkata säilytyskorin paitsi peittämään tv-tason takana roikkuvaa johtokatastrofia ja kätkemään erään pienehkön tavarakatastrofin, myös saadakseni lisää jotain sinistä mun tricolor-olkkariini. Jollakin ihmeen kaupalla sain aikaan epämuodostuneen löysän ja matalan kopan, jolla kissa tykkää leikkiä. Puolestatoista kilosta matonkudetta ei saanut tuon korkeampaa koria. Täytynee ostaa lisää kudetta ja toivoa, että toi pysyy edes puolittain kasassa.

Joulukuu on kohta puolessa välissä, ja musta on äärimmäisen kunnioitettavaa myös se, että mä olen saanut joulukoristeltua kotini. Mitään lumihiutaleita, tonttuja ja poroja mä en ikkunoihini teippaa, mutta joulupalloja sen sijaan... Ostin taannoin Ikeasta 50 joulupalloa, joten niitä riitti niin Aalto-maljakkoon kuin ovenkarmeihinkin. Toi kuusi on muuten varmaan 20 vuotta vanha. Kuvassa ainakin olen vähän vajaa (sic!) nelivuotias, ja kuusi on sama. Palloja lukuunottamatta mulla on harmittavan vähän joulukoristeita, korkokengän ja latvarusetin sain viime vuonna, köynnös on puolikalju armopala isältä. Ei tosin noin pieni kuusi paljoa koristeita kaipaa. Myöskään kuusen aiheuttamalle johtohelvetille en ole keksinyt mitään, anteeksi ja kärsikää asian kanssa! Eräs en-usko-ikinä-onnistuvani-projekti tuli muuten viime yönä valmiiksi: 30 enemmän tai vähemmän kaunista joulukorttia.
En ole saanut sitä punaista kuorta jolla saa lähettää joulukortteja halvemmalla, joten täytynee lähteä kovistelemaan postipoikia.

One of those days...

Oranssi lihava kissa nimeltään Karvinen on sanonut monta kertaa vihaavansa maanantaita, mitä erinäisimmistä syistä. Tänään mä allekirjoitan kaikki maailman Karviset täysin, ja loppupelissä ilman pätevää syytä.

Tässä kulunutta vuotta kertaillessa tuntuu, että kuun ensimmäinen maanantai on mun personal perjantai kolmastoista. Lokakuussa oli oksettavan kylmä, mä olin kuumeinen ja jaloistani tunnoton, elokuun eka maanantai puolestani odotin useamman tunnin bussia Orimattilasta Lahteen, joka on liian pitkä aika odotettavaksi kuumana kesäpäivänä, kun mukana ei ole asianmukaista nesteytystä, ja lähimpään kaupantapaiseenkin on ainakin neljän kilometrin matka. Maaliskuussa multa hajosi imuri, ja se on kova paikka vaalealla sisustetussa mustan kissan kodissa. Hassua kuinka moni pieni päivänpilaaja pystyykin syöpymään mieleen ihan kellontarkasti.

Tänään kaikki mahdollinen ja mahdoton onkin mennyt pieleen. Olen itkemällä itkenyt viiden minuutin ajan silkkaa kateuttani. Kävin ruokakaupassa, ja jostain käsittämättömästä syystä unohdin tunnusluvun. Olo oli typerä kuin saunovalla kirahvilla, tollaisten nelinumeroisten arkipäivän numerosarjojen kun kuuluis olla tulinumeroin hakattu hermoratoihin ja selkäytimeen, että ne näppäytyvät automaattisesti vaikka sitten neljän promillen humalassa. Mutta ei, eipä ole vieläkään juolahtanut mieleen, onneksi sain ostokset maksettua. Jonkun Trioteinin kannustava ja henkilökohtainen herjaus kommentti teki kotimatkan entistä kirkkaammaksi. Terkkuja vaan, tiedän, että olet vähintään satunnaislukija.

Kärsivällisyys ei ole mun ominaispiirre. Näyttää pahasti siltä, että äiti saa joululahjaneulomuksensa vasta vuonna 2015. Epäsymmetristen silmukoiden luominen onnistuu kyllä, ja jakaminen neljälle puikolle, mutta sitten alkaa hampaiden kiristys kun työ pitäisi saada suljetuksi jotta pääsisi lisäämään kerroksia. Lisäksi pelkään, että olen peruuttamattomasti manannut ton tietyn lankakerän kyynelilläni (jos jollekin on jäänyt epäselväksi, mä itken paljon) ja kaikilla niillä enemmän ja vähemmän mielikuvituksekkailla kirouksilla, joita olen neulomisharjoitusten lomassa jupissut. En halua, että äitini puettuaan neulelahjansa ylleen esimerkiksi haluaa muuttaa kaivoon the Ringin tyyliin.

Ostin jokin aika sitten värityskirjan, ajatellen sen olevan rentouttavaa puuhaa. Mikäs siinä harkitessa tarkkaan dinosaurusten ja kukkapenkkien väriyhdistelmiä. Sitten dädi kävi kylässä ja meinasi kuolla nauruun. Mun on siirryttävä syvälle kaappivärittäjäksi.

Ainoa ruoka, mitä päätin tänään suostua syömään, on maa-artisokkakeitto. En vihaa mitään kotityötä niin paljon, kuin maa-artisokkien kuorimista. Jokainen, joka on tehnyt tuttavuutta maa-artisokan kanssa tietää, että ne ovat epämuodostuneita ja paksuhkokuorisia, kuin perunan ja inkiväärin lehtolapsia. Kuoriminen on juurikin sellainen puuha, mikä ei sovi kärsimättömälle ihmiselle. Mulla meni puolen kilon kuorimiseen puoli tuntia!

En osaa mitään-päivän kruununa on mahdotonta lukea edes lastenkirjaa ruotsiksi löytämättä joka toiselta sivulta jotain käsittämätöntä sanaa, mikä täytyy käydä tarkastamassa sanakirjasta. Olo tuntuu niin ruotsivammaiselta, huomaa, että sillä kielellä ei juuri ole käyttöä. Parasta siis luovuttaa päivän suhteen, ja siirtyä sohvannurkkaan tällä hetkellä maailman ainoan kivan ruotsalaisen asian kanssa. Maraboun.

Lokakuun vika

...on huomenna. Mä kuitenkin pistin koko kuun pakettiin jo tänään, huomenna ei millään ehdi viettää hetkeäkään kotona. Sää on ollut ihanan aurinkoinen, ja mua harmittaa, etten ehtinyt ulkoilemaan kuin vasta auringonlaskun aattohetkenä. Ei toi lenkkeily oo pimeällä kivaa, varsinkaan suomaastossa.

Sen sijaan olen tänään tehnyt havaintoja. Kuten sen, että olen lähes poikkeuksetta pukeutunut mustaan tässä kuussa. Ja esimerkiksi useammin kuin kerran tähän liian helppoon, liian helposti yhdisteltävään neulemekkoon. Kaikki meni tänäänkin hyvin, kunnes tölväisin siivouksen ohessa reilun lorauksen kloriittia päälleni. Toivottavasti toi mekko ei ole täysin menetetty tapaus.

Olen myös juonut syksyn ekan ja kuukauden (jos en koko syksyn) vikan kaakaon. Ei toi paria vuosikertaa useammin oikein maistu, mä oon niin vannoutunut kahvityttö. Yritin huijata Johannaa kylään, mutta sillekään ei kaakao napannut. Sen sijaan seurana toimi Jonathan Kerrigan Sydämen asialla, ja mulle tuli hirveä hinku aloittaa jouluvalmistelut.

Lakkasin Louboutin-kynnet hetken mielijohteesta. Tavallinen musta kun olisi liian tylsää. Mun älykkyysosamäärä ei valitettavasti riitä kakspuoleisten kynsien kuvaukseen. Ainakaan kylppärin keinovalossa yhdellä kädellä puhelimen kameralla ilman kunnollisia kuvanmuokkausmahdollisuuksia.

Viimeistä kertaa lokakuussa mulla myös oli aikaa lukea. Lukea jotain oikeasti tärkeää, eli Skandinavian mytologiaa. Kynttilän valossa.

I'm just looking for my stallion

Alexa Wilding - Stallion

Hihkuin onnesta päästyäni lähes seitsemän vuoden tauon jälkeen ratsaille. Mä olin tosi innokas heppatyttö ala- ja yläasteen, mutta vakiotallin lopettaminen tappoi mun motivaation. Uutta tallia ja uusia kivoja hevosia kun ei raaskinut etsiä. Viiteen vuoteen en ollut edes rapsuttanut hevosta, ennen lauantaipäivää.

Jotain traagista oli tapahtunut mun hevosvapaiden vuosien aikana. Ratsastushousut olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, ja saappaat kutistuneet pohkeista niin, että eivät solahtaneet jalkaan. Syytän tästä neljän vuoden korkokenkätreeniä. Erittäin huono saapaskorvaaja löytyi valkoisista converseista. Voin kertoa, että nilkat ovat mustelmilla, seuraavalle kerralle pitänee soveltaa toisenlaiset kengät.

Tänään oli ravintolapäivä. Mä olen vaikka kuinka monta kertaa aikaisemmin aikonut mennä, mutten ole muistanut ehtinyt ajallaan. Nyt tuli oikein kutsu, joten käytiin tutustumassa Kahvila Huishaisin valikoimaan. Käytiin kääntymässä omalaatuisissa kyläjuhlissa, jonka jälkeen Kehräämön Tehtaaseen brunssille. Bloggari unohti toimenkuvansa ja oli ahne, eikä jaksanut asetella ruokaa kuvauskelpoiseksi. Siksi kuvassa on epämääräinen kasa kaikkea.

Ratsastusmuistot verestin itseäni peräti vanhemmalla vetreällä ruunalla, mutta se etsimäni orikin löytyi tallista. Tosin se oli shetlanninponi ja vain vuoden ikäinen.