Then all the colors of the rainbow fell in my mind

Agnus & Julia Stone - Yellow Brick Road

Mainitsen ehkä joka kolmannessa postauksessani aikaansaamattomuuskyvyistäni. Tänään se taas huomattiin lunastaessani erästä lahjakorttia. Johanna antoi mulle ton joululahjaksi vuonna 2012. En siis ole vasta kuin yli vuoden myöhässä... Onneksi tossa ei ollut viimeistä käyttöpäivää.

Visio oli selkeä jo pitkään. Kymmenen timanttia, hentoa vaaleanpunaista ja ripaus mustaa. Klassista ja sofistikoitunutta, melkein kuin minäkin. Sitten huomasin, että siellähän on olympialaiset alkamassa. Hyvä syy lyödä kaikki läskiksi, kynsiä myöten.

Koska käsiä ei tarvitse pitää edustuskunnossa seuraavaan kolmeen viikkoon, ei edes sosiaalisen paineen takia, mietin, että miksipäs ei? Sateenkaarikynnethän eivät ole tippaakaan klassiset, aikuismaiset tai varsinkaan sofistikoituneet. Sen sijaan ne ovat kannanotto. Ensimmäinen ja viimeinen minun blogissani näkyvä kannanotto Sotshin olympialaisiin.

Musiikista

Järkytyin syvästi saatuani anonyymipalautetta, jossa kerrottiin, että blogini perusteella vaikutan Cheek-fanilta. Tuon analyysin kanssa sukelletaan niin syvälle tiheään sademetsään, että poislöytäminen kestää viikon. Mä kun en todellakaan kuuntele pelkkää hiphoppia, enkä varsinkaan pidä Cheekistä. En keksisi juuri pahempaa henkilökohtaista loukkausta, kuin väitteen  olet stereotyyppinen Cheek-fani.

Yleisesti ottaen, mä en kuuntele juuri koskaan radiota. Mun musiikkimaku on jämähtänyt jonnekin menneeseen, enkä ole kunnolla kärryillä nykymusiikin trendeistä. Mä kuuntelen vanhempia, pitkälti jo menetettyjä, mutta hyviksi havaittuja artisteja. Sekä artisteja, joista valtaosa ei ikinä kuullutkaan. Vähän kaikenlaista.

Mä esittelen tässä nyt maailmankaikkeuden viisi parasta biisiä, joskaan en välttämättä paremmuusjärjestyksessä. Minun mielipiteenihän on aina totuus, ja jos olet eri mieltä, Tasmanian vihreä oopiumkenguru syö sinut perjantaina kolmelta aamuyöstä. Tätä kuutakin on menty kohta jo viikko, enkä ole saanut aikaiseksi vielä anonyymien mielenpahoituspostausta. Olkoon tämä siis sellainen.

► Joy Division - She's Lost Control

Jos mä saisin kuunnella vain yhtä bändiä koko loppuelämäni, se olisi Joy Division. Varmaan yksikään toinen bändi ei ole koskettanut, tai vaikuttanut muhun yhtä paljon kuin Joy Division. Bändin tuotanto on kokonaisuus, mitään turhaa ei mahdu mukaan. Tämä biisi nousee ylitse muiden.

► Neil Young - Rockin' in the Free World

Neil Young on mulle isän perintöä, kuten moni muukin menneiden vuosikymmenten artisti. Klassikko, monen mielestä ihan liian kulunut ja käytetty kappale. Mä pidän tästä juuri sen takia. Olen kokenut biisin lukuisia kertoja livenä, lukuisilta artisteilta, mutten ole ikinä kuullut sielutonta versiota. Tää on mulle se tunnelmannostatusbiisi.

► Red Hot Chili Peppers - Parallel Universe

Alkujaan biisi ei mielestäni sopinut pätkääkään Pepperssille. Tää oli tasan kaikkea muuta kuin Peppersiä. Siksi siitä varmaan tulikin mulle henkilökohtaisesti RHCP:n tuotannon tärkein, biisin viimeiset seitsemänkymmentä sekuntia antaa yli tuhannen kuuntelukerran jälkeenkin rajut kylmät väreet.

► The Rolling Stones - Paint it Black

Biisi, jota ei pysty juuri sanoin kuvailemaan. Ainakaan minä en pysty. Se pitää kuunnella ja antaa sen tapahtua.

► Elliott Smith - St. Ides Heaven

Elliott Smithin mä löysin juurikin tuon biisin myötä ehkä 14-vuotiaana. Mun lempinimi on ollut ala-asteajoista asti Ide, ja kyseinen biisi löytyi sattumalta jonkun ajantappogoogletteluhetken seurauksena. Kuuntelin noina aikoina pitkälti pelkkää örinämetallia, ja kajalkynä kului loppuun kuukaudessa. On hyvin kummallista, että tykästyin seitinohuella äänellä laulettuun indiefolkiin. Vähitellen vuosien virratessa eteenpäin örinät unohtuivat, mutta Elliott Smith jäi.

XLVIII

Edessä yhden ihmisen Super Bowl Party asianmukaisine tarjoiluineen. Kokistahan pystyy ihan hyvin juomaan viinilasista! Mä en oikein voi kutsua itseäni jenkkifutisfaniksi (olen nähnyt tällä kaudella puolikkaan runkosarjaottelun), mutta koska kyseessä on maailman seuratuin urheilutapahtuma, en voi jättää katsomatta. Jenkkifutis on mulle sitä, mitä jääkiekko on keskivertonaiselle: ymmärrän säännöt pääpiirteittäin ja selostajaa, mutta osaan paremmin kuin hyvin keskittyä epäoleellisuuksiin. Kuten vaikkapa Max Ungerin partastatukseen.

Henkilökohtaisesti tapahtuman viihdearvon nostaa korkeimmalle Red Hot Chili Peppers, yhä olemassaolevista bändeistä suurin suosikkini. Pikkaisen saattaa kiinnostaa myös mahdollisen sähkökatkoksen pituus, itse pelitapahtumia unohtamatta. Totuttuun tapaan rapakontakaista urheilua seuratessa, tämäkin peli menee Go Hawks Go-linjalla. Tiedän jopa seitsemän pelaajaa nimeltä! Vuosien NHL-aktiivisuus on opettanut tottumaan epäsäännöllisiin unirytmeihin, tästä tulee helppo yö. Onneksi maanantai on vapaa.