Stieg Larssonin Millenium-trilogia
Mulla ja Lisbeth
Salanderilla on eräs yllättävä yhteinen tekijä. Kirjakaupan täti päätti
kerran lukiokirjojen oston yhteydessä suositella ja myydä mulle koko
trilogian huimalla alennuksella. Ja mä koukutuin sarjaan alusta asti,
luin sen melkeinpä yhdeltä istumalta. Sitten ruotsiksi.Mä pidin sarjan henkilöhahmoista, Monicaa lukuunottamatta. Näin kyseisen hahmon rasittavana ja tyrkkynä, enkä löytänyt (tai halunnut löytää) mitään samaistuttavaa. Ehkä mä olin alitajuisesti mustasukkainen Mikaelista, vaikka fiktiivisiin hahmoihin ihastuminen ei olekaan mun juttu. Juoni ei ollut sitä perinteistä dekkaria, ja vahvasti mukanaoleva, viihteellinenkin yhteiskuntakriittisyys kolahti ja sai ajattelemaan. Mun mielestä kirja on epäonnistunut, jos se ei jätä mitään ajateltavaa.
Koko sarja on julkaistu postyymisti, ja mulle tuossa piili se sarjan viehätys. Mikäli kirjailija olisi päässyt tekemään yhteistyötä kustantajan kanssa, juonta ja epäkohtia olisi hiottu, ja ehkä helpotettu koko lukukokemusta. Juoni kun oli paikoin jaaritteleva ja hajanainen. Se olisi kuitenkin vienyt kirjoista siivun itse kirjailijaa. Mun mielestä oli hienoa lukea sarja täsmälleen niin, kuin Larsson sen tarkoitti.
Solstaden, Tove Jansson
Henkilökohtaisesti, Tove
Jansson on mulle maailman suurin taiteilija. Tove Jansson oli
ruotsinkielinen, joten mulle on itsestäänselvää lukea hänen tuotantoaan
ruotsiksi. Aivan hänen itsensäkirjoittamillaan sanoilla. Tykkään
muutenkin lukea kirjoja alkuperäiskielellä, oman kielitaitoni rajoissa.Kirjassa ei tapahdu oikeastaan mitään. Floridalaisessa aurinkokaupungissa on vanhusten lepokoti. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, keskittyen henkilöiden välisten suhteiden kuvaamiseen. Ajoittain lakonista, toisinaan hyvinkin lämmintä kerrontaa. Ja amerikkalaisfraaseja. Todella hiljainen, mutta lämmin kirja. Ja mulle sellainen kirja, joka on luettava aina ulkona, kesän kuumimpana päivänä.
Lemmikkikaupan tytöt, Anja Snellman
Tämän
kirjan luin ensimmäistä kertaa heti sen ilmestyttyä. Luin sen teininä
monen monta kertaa, jonka jälkeen en ole siihen palannut. Keskellä
vaikeinta teini-ikää, neljätoistavuotiaana. Kaksi teinityttöä joutuvat
osa-aikatöiden kautta puolivahingossa mukaan prostituutiorinkiin. Linda
Rossissa näin alter egoni, mielettömän kaunis vapaan kasvatuksen tuotos,
joka oli aina valmiina menemään. Aina piti olla hauskaa, ja jos joku
kysyi miksi, ainoa sopiva vastaus oli miksipä ei.Kirja ei aikoinaan toiminut muhun ihan kirjailijan toivomalla tavalla. Ei varoittavana esimerkkinä, (vaikkei musta tullutkaan yksityistä seksiorjaa Välimerelle.) vaan lähinnä groteskina ja inhorealistisena kuvauksena liian kokeilunhaluisesta elämästä. Sen sijaan se opetti, että helposti kärjistettävissä olevat asiat, kuten juurikin prostituutio, eivät ole mustavalkoisia. Ja ennen kaikkea sen, että vapaudella on aina hintansa.
Nenä, Nikolai Gogol
Son on venäjäksi uni. Toisin päin se on nos, nenä. Tässä kiteytyy kirjan ydin. Kohunovelli 1830-luvulta, jossa parturi löytää aamupalalla leivästään asiakkaansa nenän, josta yrittää hankkiutua eroon. Kollegioasessori herää ja huomaa nenänsä puuttuvan. Nenättömyys tekee hänestä epävarman, ja hänestä tulee häikäilemätön saadakseen nenänsä takaisin. Narsistinen nenä pukee päälleen valtioneuvoksen vaatteet ja alkaa kekkuloimaan ympäri Pietaria. Ei ihan normipäivä edes Venäjällä.Novelli oli mulle ensimmäinen venäläisen klassikkokirjallisuuden teos, jota en vain selannut läpi, vaan yritin ymmärtää. Yritin oikein kovasti, kunnes ymmärsin, että novellia ei voi ymmärtää. Asioita ei selitetä, vaan silti selitysten etsiminen ja miettiminen oli kenties hauskin osa lukukokemusta. Eikä väärää tulkintaa ole.
Alkuperäisversion loppu oli antikliimaksinen, kollegioasessori herää ja toteaa hohhoijaa sepäs olikin vain unta. Sittemmin Gogol halusi antaa lukijalle mahdollisuuden pohdiskella toden ja kuvitelman välillä, ja jätti uniselityksen pois. Viittaukset uneen säilyvät silti taustalla halki novellin, kertojan jopa pyydellessä ajoittain anteeksi asioiden käsittämättömyyttä. Järkevä teos järjettömyydessään, normeja rikkova ja satiirinen.
Elävät kuvat, Terry Pratchett
Terry Pratchett on varmaankin mun lempikirjailija. Muistan kuinka sekä äiti että kummitäti yrittivät saada mua vuosikaudet lukemaan kirjoja kiekkomaailmasta. Kun kirjan alussa höpistään avaruudessa seikkailevasta kilpikonnasta, jolla on norsuja selässään, kaikkea vihaava teini läväyttää kannen aika nopeasti kiinni. Tylsää. Jotain muuta, kiitos.Pratchett kirjoittaa fantasiaa, joskaan ei perinteistä sellaista. Satiirista, parodisoivaa ja humoristista. Kielenkäyttö on oivaltavuudessaan paikoin täysin yliampuvaa. Kaikki näyttivät siltä kuin olisivat olleet paikalla jo pitemmän aikaa: itse asiassa jotkut heistä nyyköttivät paikoillaan niin synnynnäisen lannistuneen näköisinä, että he saattoivat olla alkuperäisten esihistoriallisten jonottajien jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa.
Taustatarinoita on useita, ja kartallapysyminen on toisinaan haastavaa. Mä henkilökohtaisesti rakastan kirjailijan tapaa tähdittää tekstiin viitteitä ja sivuhuomioita, jotka ovat joskus täysin epäoleellisia. Ja tapahtumaympäristöt ovat yllättävänkin tuttuja, eikä oikean elämän esikuvaa ole vaikea löytää. Kuten Elävissä kuvissa rakennettava Holy Wood.
Eikä yksikään pelastunut, Agatha Christie
Epäkorrektin alkuperäisnimen omaava klassikko. Meidän piti lukea tämä ihan seitsemännen luokan alussa. Musta tämä oli silloin ihan kamala kun kaikki kuoli, sanottiin neekeri ja ainoa mieleenjäävä oli se kuuluisa neekeriruno. Olin ehkä naiivi lapsi, mutta mun mielestä tämä kirja luetettiin liian aikaisin. Onneksi tartuin siihen vanhemmalla iällä uusiksi, olisin muuten menettänyt paljon.Sotien välisen ajan arjen kuvaus on kiintoisaa luettavaa, kaikkine sosiaaliluokkien ja rotujen välisine eriarvoisuuksineen, stereotypioineen ja peribrittiläisyyksiä. Teetä juodaan kello viisi vaikka mikä olisi. Kirjan kruunaa oikeasti yllättävä juonikuvio täyskäännöksineen. Arvoitus, johon lopulta löytyy täysin looginen selitys. Murhia ilman suurta salapoliisikikkailua.
Mun kirja on ostettu jostain hankolaisesta divarista eurolla viitisen vuotta sitten. Kaipasin matkalukemista, ja muistin kirjan sinä tylsänä raakana dekkarina yläasteelta. Mulla oli edessä pitkä matka, joten joku pitkäveteinen jaaritelma sopisi reissukaveriksi kuin nyrkki nenään. Aika multaa muistot, sanotaan. Kirjasta oli muutamassa vuodessa tullut äärimmäisen mukaansatempaava ja ovela.
Harry Potter-sarja, J.K. Rowling
Mä olen
juurikin sitä Potter-sukupolvea. Mä kasvoin Harry Potter-saagan parissa. Tutustuin sarjaan tokaluokkalaisena, ja
yhdeksänvuotislahjaksi sain kaikki siihen mennessä ilmestyneet neljä
osaa. Samoihin aikoihin ilmestyi ensimmäinen elokuva. Koska englanninkieliset Potterit julkaistiin aiemmin, ne ostettiin välittömästi ja luettiin englanniksi. Myöhemmin sitten myös suomeksi. Mun englanninkielen taito oli ihan surkea joskus seiskaluokkalaisena, mutta sitä enkkupotteria oikeasti luettiin. Itku kurkussa ja sanakirjan kanssa, tarinassa oli päästävä eteenpäin. Ja kirjat luettiin lähestulkoon yhdeltä istumalta. Salaa öisinkin, ja koulussa pulpetin alta. Ja niitä jaksoi lukea uudestaan ja uudestaan.
Liisan seikkailut ihmemaassa, Lewis Carroll
Ainoa kirja, mistä haluaisin tatuoittaa lainauksen. Kuten varmaan onkin jo tullut selväksi, mä pidän absurdista kirjallisuudesta. Ja sanaleikeistä. Näitä pullollaan oleva Liisa ihmemaassa on teos, johon en kyllästy koskaan. Jälleen kerran kirja, jossa kirjailijan ei tarvitse yrittää selitellä käsistäkaranneita juonenkäänteitä, vaan kaikki on helppo kuitata unennäkönä.Kaikilla on mielleyhtymä kirjasta lastenkirjana, mutta sellainen se ei puhtaasti ole. Hahmot ovat käytännössä täysiä friikkejä, jopa pelottavia. Mä näin lapsena painajaisia siitä tupakoivasta madosta, tupakointi kun oli yksi maailman suurimpia rikoksia. Eikä kaulojen katkomisesta fantasioiva Herttakuningatarkaan vaikuta miltään hyvältä haltiatarkummilta. Tosikoille kirja olisi varmasti raivostuttava kaikessa epäloogisuudessaan. Tapahtumat eivät olleet millään tavoin järkeenkäypiä. Mutta mitäpä ihmemaassa juonella tekisikään?
