Stressi. Vielä viisi vuotta sitten mulla ei ollut aavistustakaan mitä se on. Asioilla on aina tapana järjestyä. Jos ei mene suunnitelmien mukaan, keksitään uusi suunnitelma. Mañana mañana. Sitten menin lukioon, ja oli pakko opetella stressaamaan. Ei kuulemma ole normaalia, jos ei stressaa ikinä mistään. Ruma tapa, olisi voinut jäädä oppimatta. Ja vaikka valtaosan ajasta pyrin pitämään stressipeikon tajuttomaksi tukahdettuna, aina välillä se nostaa päätään erittäin elinvoimaisena. Kuten tänään.
Lähdön aika koittaa usein yllättäen. Vielä kymmenen tuntia sitten mä istuin ihan rauhallisesti keskellä Helsinkiä nauttimassa aamupalasta. Mä puhuin lauantaina vähän ohi suuni, ja vietän nyt kahvilakkoa. Café Fazerista löytyi maailman paras korvaaja, rooiboscappuccino! Ja mä kun en olisi uskonut, että reilu maitovaahto teessä voi olla hyvää... Aurinkokin pilkahteli eli kofeiiniton aamu vaikutti valoisalta, kaikki vaikutti niin ihanalta ja täydelliseltä, tällaista kesälomalla pitäisikin olla. Kunnes mä hätkähdin, että minne katosi päivät.
Nyt on jo heinäkuu, mulla on neljä päivää lähtöön, eikä mikään ole valmiina. Aika palata kotiin ja alkaa pakkaamaan. Ja siivoamaan koti sellaiseen kuntoon, että äidin kelpaa asua täällä. Ai niin, rahaakin pitäisi vaihtaa, käydä apteekissa, ottaa passista ja viisumista kopiot, maksaa laskut ennakkoon, ostaa opiskelumateriaalit. Ja tuliaiset, Venäjälle ei voi lähteä ilman tuliaisia! Stressihän se sieltä ilmestyi. Pitkästä aikaa!
Kotiin päästyäni ajattelin hoitaa päiväjärjestyksestä ne tuliaiset ja valuutanvaihdon. Yhtäkkiä huomasin saaneeni Pietarin asuntotietoni (jotka lievästi sanottuna eivät
ihan vastanneet odotuksia...) ja ajatukset eivät sen jälkeen ole pysyneet kasassa viittä minuuttia kauempaa. Metsästin Alkosta tuliaisiksi jotain ultimaattisen suomalaista lakkalapponiaa kumppaneineen. Ikinä en ole lähtenyt Alkoon ilman henkkareita, mutta tänään mua sitten onnisti. Selittele siinä meikittömänä, viisitoistavuotiaan teinitytön näköisenä kassalle että
pistä syrjään vaan, mä asun tossa ihan vieressä ni käyn juoksemassa ne paperit kotoa... Haluaisin kyllä nähdä sen viisitoistavuotiaan, joka himoitsee Alkosta jotain lapponioita, chymoseja ja viskejä.
Alkon ja kodin välin juoksemisen takia pankki oli mennyt kiinni ennen kuin mä sinne ehdin. Ja joku suklaahirmu on vienyt kaikki Fazerin konvehtirasiat niin Sokokselta kuin Triostakin. Ei auttanut kuin ostaa sitä mitä löytyi (pääasiassa itselleni) ja palata kotiin. Päivän kruunasi jonkun naapurini käytöstavaton vieras, joka ei pyynnöstäni huolimatta jäänyt pitämään ovea auki ja huumorimiehenä vei hissin ylimpään kerrokseen jättäen ovenkin auki. Kohtelias ihminen tappoi kaiken mun matkanjärjestelemisinnon. Parempi yritys jonain toisena päivänä, vielä tässä on 90 tuntia aikaa lähtöön. Nyt me unohdetaan murheet, ja vietetään leffailtaa. Minä, jäätelöpurkki ja Solomon Vandy.
