Eräs ihan tavallinen aamu

Huomenta! Mun aamu alkoi tänään noin kolmelta. Mikään pakottava tarvehan noin aikaiselle heräämiselle ei olisi ollut, mutta unta ei vaan riittänyt. Lisäksi kun alitajunnassa tykytti paitsi kasakaupalla huolia ja murheita, myös inhokki vastaan lemppari feat. Teuvo, ei uinumista ollut järkevä jatkaa. Kaksi tuntia sinne tai tänne.

Käytännössä heti silmät auki saatuani huomioni varasti Minnesota-Chicago-peli. Ennakkoon luvattu kolmosketju Sharp-Teuvo-Shaw oli jotakin liian hyvää ollakseen totta. Lapselta vietiin tikkari, eikä Teuvo edes pelannut. Onneksi mulla on yövirkkuja kavereita, joihin voin purkaa tuollaiset huutavien vääryyksien aiheuttamat ketutukset. Ensimmäisen erän ajan lellin rutikuivaa naamaani kosteusnaamiolla, ja valikoin vaatteita työpäivää varten. Tänään tarkenee hameella.

Ensimmäisellä erätauolla siirryin olohuoneen puolelle, ja valmistin reilun aamupalan itselleni. Päivästä on tulossa pitkä, ja mahdollisuutta lounastaukoon ei ole, vaan ruokaa näen seuraavan kerran vasta kolmen jälkeen. Aamupalaksi riisipiirakkaa juustolla ja paprikalla, itsetehtyä mysliä jogurtilla ja tietenkin kahvia. Taika-kahvikuppi ja lautanen sekä kristallilasi olivat joululahjoja.

Tokalla erätauolla aloin meikata. Mä meikkaan töihin todella harvoin, mutta nyt kun ylimääräistä aikaa on, niin miksipä ei? Luin blogipäivitykset, vastailin kommentteihini ja söin toisenkin riisipiirakan. Ja katselin Salomäen ei huonoa änäridebyyttiä.

Nyt kello on noin neljäkymmentä yli seitsemän, ja minä kuittaan junasta matkalla töihin. Hauskaa päivää kaikille!

Täydellisyydestä

Koska mä en voi olla täydellinen, voinko mä olla riittävä? Voinko mä olla mitään? Mikä riittää?

Noiden kysymysten syvissä pyörteissä mä olen viettänyt viime päivät. Koko kuluva syksy on ollut muutosten aikaa. Irtiottoja ja -päästöjä, joustamista, mukavuusalueelta poistumisia, rajojen rikkomisia ja heittäytymistä. Välillä voimien loppuminenkin on liipannut läheltä.

Vaikka sitä ei äkkivilkaisulla uskoisi, mä osaan olla vaativa perfektionisti. Tuhlaan energiaa kuunnellessani päänsisäistä ääntäni, joka kertoo, etten mä koskaan tule olemaan riittävä, vaikka tekisin mitä tai yrittäisin kuinka kovasti. Muille mä annan virheet helposti anteeksi, mutten itselleni. Näin syyskuun aikana sisäinen perfektionistini on nostanut päänsä mun fyysistä päätäni korkeammalle.

Omien vikojen, virheiden ja heikkouksien herrattareksi pääseminen on mulle vaikeaa. Vaikka katsoisi peiliin ja tiedostaisi täysin, että suurin vika löytyy itsestä, asian hyväksyminen ei meinaa onnistua. Ja itselleen on vaikeaa olla armollinen. Jos joskus onnistun jossakin, mä harvoin uhraan ajatustakaan hyvinmenneelle suoritukselle. En taputa itseäni olalle, en iloitse kuinka olen hyvä, upea ja mahtava. Totean korkeintaan, että noin se pitääkin suorittaa, virheettömästi, nyt eteenpäin.

Pahoja asioita sattuu, ja jokainen määrittää oman pahuutensa rajat. Pahan ei tarvitse olla median demonisoima sodan uhka, tai julma ja käsittämätön perhesurma. Pieni henkilökohtainen teko tai toteamuskin voi tuntua pahalta. Negatiivisuudet pitäisi vain käsitellä ja puhua läpi, niistä pitäisi yrittää päästä yli. Laskea se graniittilohkare pois sydämeltä, antaa oman olon olla helpompi.

Viime aikoina mun on ollut todella vaikea antaa itselleni lupaa valittaa, antaa lupaa epäonnistua, antaa armoa. Vielä vaikeampi on ollut antaa uusia mahdollisuuksia ja pyytää apua. Sitä ei saa pyytämättä. Ja apua ei osaa pyytää, jos ei ymmärrä sitä tarvitsevansa. Pitäisi uskaltaa näyttää omat heikkoutensa ja virheensä. Pitäisi uskaltaa hyväksyä oma epätäydellisyytensä. Onneksi tiedän, että mulla on lupa olla epätäydellinen itseni.

Kamala keskiviikko

Stressi. Vielä viisi vuotta sitten mulla ei ollut aavistustakaan mitä se on. Asioilla on aina tapana järjestyä. Jos ei mene suunnitelmien mukaan, keksitään uusi suunnitelma. Mañana mañana. Sitten menin lukioon, ja oli pakko opetella stressaamaan. Ei kuulemma ole normaalia, jos ei stressaa ikinä mistään. Ruma tapa, olisi voinut jäädä oppimatta. Ja vaikka valtaosan ajasta pyrin pitämään stressipeikon tajuttomaksi tukahdettuna, aina välillä se nostaa päätään erittäin elinvoimaisena. Kuten tänään.

Lähdön aika koittaa usein yllättäen. Vielä kymmenen tuntia sitten mä istuin ihan rauhallisesti keskellä Helsinkiä nauttimassa aamupalasta. Mä puhuin lauantaina vähän ohi suuni, ja vietän nyt kahvilakkoa. Café Fazerista löytyi maailman paras korvaaja, rooiboscappuccino! Ja mä kun en olisi uskonut, että reilu maitovaahto teessä voi olla hyvää... Aurinkokin pilkahteli eli kofeiiniton aamu vaikutti valoisalta, kaikki vaikutti niin ihanalta ja täydelliseltä, tällaista kesälomalla pitäisikin olla. Kunnes mä hätkähdin, että minne katosi päivät.

Nyt on jo heinäkuu, mulla on neljä päivää lähtöön, eikä mikään ole valmiina. Aika palata kotiin ja alkaa pakkaamaan. Ja siivoamaan koti sellaiseen kuntoon, että äidin kelpaa asua täällä. Ai niin, rahaakin pitäisi vaihtaa, käydä apteekissa, ottaa passista ja viisumista kopiot, maksaa laskut ennakkoon, ostaa opiskelumateriaalit. Ja tuliaiset, Venäjälle ei voi lähteä ilman tuliaisia! Stressihän se sieltä ilmestyi. Pitkästä aikaa!

Kotiin päästyäni ajattelin hoitaa päiväjärjestyksestä ne tuliaiset ja valuutanvaihdon. Yhtäkkiä huomasin saaneeni Pietarin asuntotietoni (jotka lievästi sanottuna eivät ihan vastanneet odotuksia...) ja ajatukset eivät sen jälkeen ole pysyneet kasassa viittä minuuttia kauempaa. Metsästin Alkosta tuliaisiksi jotain ultimaattisen suomalaista lakkalapponiaa kumppaneineen. Ikinä en ole lähtenyt Alkoon ilman henkkareita, mutta tänään mua sitten onnisti. Selittele siinä meikittömänä, viisitoistavuotiaan teinitytön näköisenä kassalle että pistä syrjään vaan, mä asun tossa ihan vieressä ni käyn juoksemassa ne paperit kotoa... Haluaisin kyllä nähdä sen viisitoistavuotiaan, joka himoitsee Alkosta jotain lapponioita, chymoseja ja viskejä.

Alkon ja kodin välin juoksemisen takia pankki oli mennyt kiinni ennen kuin mä sinne ehdin. Ja joku suklaahirmu on vienyt kaikki Fazerin konvehtirasiat niin Sokokselta kuin Triostakin. Ei auttanut kuin ostaa sitä mitä löytyi (pääasiassa itselleni) ja palata kotiin. Päivän kruunasi jonkun naapurini käytöstavaton vieras, joka ei pyynnöstäni huolimatta jäänyt pitämään ovea auki ja huumorimiehenä vei hissin ylimpään kerrokseen jättäen ovenkin auki. Kohtelias ihminen tappoi kaiken mun matkanjärjestelemisinnon. Parempi yritys jonain toisena päivänä, vielä tässä on 90 tuntia aikaa lähtöön. Nyt me unohdetaan murheet, ja vietetään leffailtaa. Minä, jäätelöpurkki ja Solomon Vandy.

Viime viikolta

Markus Krunegård - Du stör dig hårt på mig

Mun pitäis pikkuhiljaa alkaa asettamaan aivoja Venäjä-moodille. Päänsisäiset itä ja länsi ovat kuitenkin tainneet vaihtaa keskenään paikkaa. Enää kuusi päivää lähtöön ja kotona kuuluu ruotsia kellon ympäri. Katson illat Solsidania ja Spotifyssa pauhaa aina joku ruotsiradio, ajattelukin hoituu pitkälti toisella kotimaisella. Venäjästä ei vielä jälkeäkään, joku ryhtiliike pitäisi tehdä... Mutta kun toi biisi on yksi parhaimmista pitkään aikaan!

Tiistain leffaillan asukuvat. Noi korkokengät on mulle valitettavasti liian isot, ja pahoin pelkään, että ne jäivät kertakäyttökengiksi. Miksei mitään ihanaa valmisteta koossa 35 ja puoli? Tykkään mielettömästi etnisistä kuoseista, ja jos vain kokojen kanssa natsaisi, käyttäisin noita huomattavasti enemmän.


Olen itkenyt ilosta kuullessani pitkästä aikaa kuulumisia Itävallan perheeltäni ja rakkaalta ecuadorilaiselta ystävältäni. Kuinka 20-asteinen talvi on kylmä ja kuinka opiskelijalta tulevat banaanit korvista ulos. Kuinka kotona kaivataan, kuinka koirat haukkuvat. Mä olen uskomattoman ja säälittävän laiska kertomaan omista kuulumisistani, mutta onneksi jotkut ystävät pysyvät, vaikka yhteydenpito katkeilee aina välillä. Ulkomaanmatkoja suunnitteilla! Kun vain ensin näistä jo loppuun asti suunnitelluista selviäisi.

Meillä oli viime vuonna Leenan kanssa maailman huikeimmat Draft-bileet (kun Jarmo Kekäläinen tulee näkyville, juodaan Kekkuli-shotti!), mutta tänä vuonna sain jännätä yksin läpi yön. Kahvin voimalla.


Viikonloppuna ehdin paitsi syömään, myös Prideilemään. Multa on aina aiemmin mennyt kulkuepäivä ohi, joten tänä vuonna oli pakko mennä. Kävin samalla Helsinki-reissulla katsomassa Ateneumissa Tove Janssonista kertovan näyttelyn.  Enää Korkeasaari ja Linnanmäki uupuvat mun Kesähelsinkilistalta. Vielä ehtii!

Väsymys

Mä en ole osannut nukkua viime aikoina. Syynä ei ole valoisat kesäyöt, nukun kotonaoloöistäni valtaosan koristevalosarjan valossa. Eikä liika kofeiini, kahvia on juotu tällä viikolla vasta kaksi kuppia. Uni vaan ei suostu pysymään mun päässäni. Herään keskellä yötä lenkille, katsomaan jakson tai vajaan Gossip Girliä, tahi lukemaan. Sitten se uni yllättää uudestaan - hetkeksi. Mä en edes muista, milloin olisin viimeksi nukkunut yli kolmea tuntia kerralla.

Väsymyshän kulminoituu sitten yleiseen urpoiluun. Mä aloitin aamuni kaatamalla lasini täyteen laimentamatonta Fun Lightia, ja join siitä puolet, ennen kuin aloin kummastella makua. Olen vahvojen juomien ystävä. Maanantaina tyhjensin tiskikaapista astioita jääkaappiin. Eilen mummolassakin vein jäätelötikun jääkaappiin, ja muistin sen vasta äsken. Eipä tää vahvasti mene.

Käytiin tiistaina Johannan kanssa katsomassa Maleficent. Elokuvatuokion luulisi olevan hyvää ja rentouttavaa lääkettä väsymykseen, mutta ei mun kohdallani. Oli taas niin huonon huumorin iltapäivä. Hupi alkoi hissimatkalla kun jouduin pyytämään tuntematonta painamaan nappia puolestani. Johanna lisäsi viiteen litraan popcornmaustetta jonkin verran popcorneja, ja jo alkumainokset lupasivat erittäin pahaa. Kuten Reetun tähdittämä Piimä-mainos.

Mä olin ihan liian väsynyt katsomaan sinänsä viattoman yksinkertaista lastenelokuvaa, ja bongasin joka välistä no shit sherlock-huumoria. Kuten että vauvan syntymän jälkeen tulee ristiäiset. Ja tarinan opetus oli siinä, että jos mies tarjoaa juomaa, hänellä saattaa olla taka-ajatuksia. Kannattaa jättää juomatta. Mun, Johannan ja jokaisen kanssakatselijan onni oli siinä, että skarppaamalla osaan nauraa ääneti ja muita häiritsemättä.

Tänään yritin tehdä ulkomuistista kanakeittoa. Mikä voisi mennä pieleen, olen tehnyt sitä kymmenen kertaa aikaisemminkin... Katastrofi alkoi jo kun käytin mausteiden mittaamiseen ruokalusikkaa teelusikan sijaan. Ja yksi mausteista oli kahvi. Koska viime yön unet jäivät ajanjaksoille 22:30-0:15, 1:00-2:25 ja 3:45-6:00, ajattelin voivani nukkua vartin päikkärit sillä aikaa kun soppa kiehuu.

Alitajuisesti herätyskello oli poistunut päältä, ja keitto kiehui puolitoista tuntia liikaa. Syntyi niin hirveä soppa, että ilman maistamisia postitin sen viemärille. Itkuhan siinä pääsi, koska väsytti ja myös nälätti. Aika lohduttautua sohvannurkassa jätskipurkin ja Saksan pelin parissa. Kuolema kuittaa univelat.

Hyvä päivä

Vietettiin tänään Leenan kanssa käänteisen ruokailun päivää. Ensin jälkiruuat munkkipossun muodossa Hakaniemessä, sushi toimi varsinaisena ruokana, ja lopuksi aperitiivit Virgin Oil Co:n terassilla. Oli ihanaa istua tuntitolkulla auringosta nauttien, ja jakaa kaikki ilot ja surut. Spekuloida, analysoida ja havaita, kuinka mielenkiintoiselta vaikuttavia ihmisiä tämäkin kansa on pullollaan.

Mä usein harmittelen, kuinka pitkäveteiseltä se vain tunnin pituinen, Lahden ja Helsingin erottava junamatka tuntuu. Vaikka mukana olisi kirja, musiikkia, töitä, kirjoittamista, univelkaa tai vaikka ristikkolehti (ei ikinä!), löydän itseni aina välillä vilkuilemasta kelloa ja jankuttamassa päänsisäisesti jokokohtaollaanperilläkauankovielä?

Nopeasti matka menee vain, jos on juttukaveri. Ja niitä löytyy valitettavan harvoin. Tänään paluumatkalla juttelin niitä näitä kahden vanhemman australialaispariskunnan kanssa. En ole pitkään aikaan päässyt puhumaan kunnolla englantia, eikä kotimatka ole koskaan tuntunut yhtä nopealta.

Mun kesälomatavoitteeni on edennyt vähän liian hyvin. Suunnitelmissa oli katsoa Gossip Girlin kaikki tuotantokaudet, ja näin parin viikon aikana olen ehtinyt jo kolmoskauteen. Iltapalana jakso tai pari lisää.

Unterwegs

Lomat on hetkeksi lomailtu, ja huomenna on aika palata arkeen. Mä vietin lomaa ihan täydestä sydämestä, äidin luona keskellä ei mitään tekemättä mitään. Käytännössä mitään, olenhan mä esimerkiksi

- nukkunut öitä riippumatossa

- polttanut reiteni auringossa

- siivonnut altaanpohjaa ja tervannut laituria

- kironnut ruisrääkkää 

- kerrannut venäjän kielioppia ja vastapainona lukenut chick lit-hömppää

- kohdannut ensi kertaa hirven maantiellä, kuin myös ajanut Mäkkärin autokaistaa

- viettänyt tuntikausia saunassa

Aivotoiminta huolellisesti ripustettuna narikkaan.

Äidillä ja mulla on tapana olla eri mieltä ihan kaikesta. Esimerkiksi lastenkasvatuksesta. Mymmeli saa olla äidin luona vapaana, ja koska Mymmeli on laiska ja arka, se ei lähde ikinä pihapiiristä mihinkään. Paitsi keskiviikkona, kun kopiteltiin äidin kanssa pihatiellä. Mymmeli tuli seuraksi siihen viereen, kunnes naapuri keksi ajaa tien läpi metsään. Kissa säikähti autoa ja meni piiloon, eikä tavoistaan poiketen näyttäytynyt, naukaissut tai muutenkaan todistanut olemassaoloaan kutsumisesta ja kissittelystä huolimatta.

Palattiin pihaan, ja mä huutelin Mymmeliä vähän väliä. Kun katinrötjäke sipsutteli luokse hetken päästä hangonkeksimäisellä ilmeellä, mä polvistun torumaan Mymmeliä sangen tuimalla äänensävylläni, kuinka ei saa mennä pois silmistä jos ei kerro missä on. Äiti naureskeli, että eihän Mymmeli ollut kuin muutaman minuutin pois, ja minä kivahdin takaisin, että siinä oli muutama minuutti liikaa. Musta tulee kuulemma ihan kamala äiti, ja lapset haluavat aina olla vain mummolassa. Mä niin muistan tämän sitten kun on lasten aika ja hoitopaikkaa tarvitaan.

Suorittaminen on ollut landeillessa vahvaa, etenkin torstai-iltana. Äiti halusi syödä mun kanssa vesimelonia pihalla, ja käski mun viedä suklaalevyn jääkaappiin, tuoda puukon ja pestä kolmikiloisen vesimelonin. Mä pistin vesimelonin jääkaappiin ja kun olin huuhtelemassa suklaalevyä, oli korkea aika herätä siihen iltaan. Tuloksetta, en sitten ymmärtänyt tuoda muuta kuin sen puukon, enkä esimerkiksi lautasta, jonka päälle vesimelonin voisi laittaa. Kun sitä ei erikseen pyydetty...

Sä kysyt, ja kaikki on ookoo

Helsinki 78-82 ft. Villa Nah - So Lifelike

Havahduin siihen, että en ole pitkään aikaan kirjoittanut postausta siitä, mitä mulle kuuluu juuri nyt, missä mennään. Nää on henkilökohtaisesti mulle aina kaikkein mielekkäimpiä postauksia, enkä oikein ymmärrä, miksi nämä ovat jääneet niin pitkäksi aikaa unholaan...

Mymmeli tuli kotiin, iloinen jälleennäkeminen, kuten kuvastakin huomaa! Mymmelin piti alun perin olla äidillä hoidossa vain yhden yön yli, maaliskuun ekan viikonlopun, kun mä olin Helsingissä Talviklassikoimassa ja jatkoilemassa. Äiti ei kuitenkaan raaskinut tuoda kissaa mulle heti takaisin, vaan vierailu venähti. Ottaisi oman kissan jos ajallaanpalauttaminen on niin vaikeaa... Onneksi Mymmeli on taas täällä, mulla ehti olla jo ikävä!

Mulla ois lukemista vaikka muille jakaa! Mä luen todellakin laidasta laitaan, tällä hetkellä listalla niin chick-lit-hömppää, eroottista historiafiktiota, informatiivista tekstiä, kuin inspiraatiotakin. Nykyään luen paljon vähemmän, kuin ennen. Aiemmin kirjoja tuli ahmittua ihan romaani päivässä-tahtia. Nyt olisi mukamas tärkeämpääkin tekemistä, ja lukuharrastus on jäänyt vähemmälle.

Tänään avattiin terassikausi! Olin satamassa kahvilla, ja koska aurinko paistoi niin kauniisti, päätettiin kahvitella ulkona. Huono idea, tuuli oli armoton. Meteorologien lupaama taka-taka-talvi siirtänee terassikauden vakiintumista arkirutiineihin pidemmälle kevääseen.

Vuosikatsaus

Tämä tulee olemaan kuun viimeinen V-kirjaimella alkava otsikko. Vaikka blogi ei ole ollut edes puolikasta vuodesta 2013 pystyssä, päätin kirjoittaa pienen katsauksen koko vuodesta, tai sen kohokohdista. Lukijatkin pääsevät vähän vilkaisemaan minkälaista mun elämä on ollut ajalta ennen blogia.

Tammikuun parasta antia olivat lukuisat koti- ja ravintolaillat sukulaisten ja ystävien kanssa. Leenan kanssa edustettiin Tampereella, joka on varmaan hauskin vierasmatka missä olen ollut mukana. Helmikuussa värjäsin hiukset tosi tummiksi - mulla ei ole koskaan aikuisiällä ollut yhtä tummaa tukkaa. Pidettiin Johannan kanssa kahden hengen NHL-bileet, kyseessä oli Johannan ensimmäinen kokonainen NHL-ottelu. Ostin uuden parhaan ystävän, MacBook Airin.

Maaliskuu oli superkylmä. Juhlittiin Johannan 22-vuotissynttäreitä ja löysin kadoksissa olleen mäkihyppyinnostukseni Salpausselän kisoista. Astuin kausikorttiomistajien ylvääseen joukkoon. Leivoin ensimmäistä kertaa elämässäni pullaa ja söin poikkeuksellisen paljon avokadoja. Kuukauden viimeisinä päivinä tuli megapettymys Jokereiden play off-taipaleen loppuessa lyhyeen.

Huhtikuussa en suostunut laskemaan jääkiekkoa kesälomille, vaan kehitin NHL:ään suuren riippuvuussuhteen. Luin ruotsiksi poikkeuksellisen paljon ja podin lievää Diorrakkautta. Opettelin syömään riisiä ja söin elämäni suurimman pitsan. Seurattiin myös Unitedin taivalta kohti 20:tta mestaruutta, naurettiin Zorro-Torresille ja vietin mahdollisimman paljon aikaa mukavissa kotivaatteissa.

Toukokuussa lähdin vappua karkuun yllättävälle ex tempore-lomalle Barcelonaan. En käyttänyt varmaan sanaakaan englantia lomani aikana, vaikka en ole koskaan opiskellut espanjaa. Barcelonan kohokohta oli ehdottomasti Mestareiden Liigan neljännesfinaaliottelu paikan päällä. Elin tiiviissä rakkaussuhteessa meren kanssa. Toukokuuhun mahtui myös jääkiekon MM-kisat. Poskessa #21 sydämessä puhtaista ironiasyistä.

Kesäkuun ensimmäisen puoliskon olin hyvin kipeä, ja käytännössä asuin äitini luona mitä en rampannut sairaalassa. Chicago voitti Stanley Cupin. KHL-uutinen shokeerasi, ja Johanna vaalensi mun hiukset. Pidettiin kahden päivän NHL Entry Draft-bileet ja syötiinkin reippaasti.

Heinäkuussa tarjosin naapurille ruokaa ja kummitäti otti kissanpennun. Aloitin kirjoittamaan blogia. Vietin hyvin vähän aikaa kotona, valtaosan kuukaudesta olin tien päällä, pääasiallisesti Helsingissä. Festaroitiin äidin kanssa. Muistelen edelleen kaiholla kesäisessä ulkoilmassa syötyä lempiruokaani, sushia. Sain rakkauskirjeen Hjallis Harkimolta. Podin meri-ikävää ja nautin auringonlaskuista.

Elokuussa juhlin Malmilla niin Janne Lahden paluuta Jokereihin kuin Teuvo Teräväisen tulokassopimusta Chicago Blackhawksin kanssa. Jälleen kulutin paljon aikaa Helsingissä ja otin toisen tatuointini. Kävin Töölössä elämäni ensimmäisessä asuntonäytössä. Vietettiin Mymmelin kanssa aikaa Virenojalla ja grillattiin joka päivä. Tein paluun niin hevosen selkään kuin takaisin Areenalle.

Syyskuu oli kuukausi, jolloin söin pelkästään vegaaniruokaa. Haaste oli lopulta helpompi kuin oletin ja olin myös aikaani edellä - lihaton lokakuu tuli vasta kuukauden päästä kaikille muille halukkaille itsensäkiduttajille. Olin moneen otteeseen kuumeessa, ja surin sadetta. Juhlittiin mun nimipäiviä, kuin myös liigakauden alkua Raumalla, Suomen epäkohteliaimmassa kaupungissa.
Lokakuussa aloin kärsiä syysmasennuksesta ja jääkiekkoturhautumisesta. Söin tähänastisen elämäni parhaan annoksen Glogatan 4:ssä. Vietettiin Johannan kanssa Helsinkiviikonloppua, ja edustin lukuisissa sukujuhlissa.

Marraskuussa kävin suuria niin fyysisiä kuin henkisiäkin taisteluja Ikean kanssa. Otettiin äidin kanssa tavaksi mennä vähintään kerran viikossa kahville. Nautin Ismo Alangon huikeasta keikasta. Opiskelin motivoituneesti venäjää ja koin uudelleenrakastumisen makuuhuoneen verhoihini. Kävin vuoden ensimmäisen ja ainoan kerran kampaajalla.

Joulukuun alku meni täysin fiilistellessä joululeffojen parissa ja söin epäterveellisesti. Mä en ole koskaan aiemmin juurikaan tykännyt jouluelokuvista, mutta tänä vuonna viihdyin muidenkin kuin The Nightmare Before Christmasin parissa. Tein Leenalle ja Annikalle meksikolaista kanakeittoa. Nautin, kun Jokerit pöllytti pelikaanisulkia ihan urakalla. Koristelin kotia joulukuntoon ja lähes itku kurkussa yritin neuloa joululahjoja. Vedin glögioverdoset, ja juhlin syntymäpäiviäni. Vuoden viimeiset päivät menivät jääkiekon parissa, niin Jokereiden kuin leijonanpentujenkin kanssa.

Volver!

Adam Barnes - Procession

Long time no ABC! Mulla on mahtunut tähän 17 päivän blogitaukoon niin elämäni kamalin viikko, typerän suuri summa menetettyä rahaa kuin pitkästä aikaa erittäin hyvät 24 tuntia. Aikaiseksi olen saanut kaikkea muuta kuin tähdellisiä asioita, joskin niitä olen hankkinut...

...Sain nimittäin vihdoinkin ostettua itselleni luomiväriviisikon Diorin vuoden 2013 syyskokoelmasta. Kun näin joskus kesällä ekat kuvat mallistosta, mietin, voiko enempää mun näköistä meikkikokoelmaa tehdäkään? Tähtiä - minä tykkään, metallivärejä - minä tykkään. Silti pihtasin puoli vuotta ennen kuin ostin kokoelmasta mitään. Harkitsin pitkään luomiväripalettejen väliltä, mutta päädyin lopulta sinivihreäsävyiseen Bonne Étoileen - violetin Constellationin lähes vastaavat sävyt multa löytyy jo muista viisikoista. Olisin halunnut myös viininpunaisen huulipunan (sävy 986 Bonne Aventure), mutta se näytti mun naamassani ihan kamalalta, joten jätin ostamatta.

Tiistaina katselimme Johannan kanssa vuosikymmenen mahtavinta komedianäytöstä, eli KalPa-Jokerit-ottelua. Lähtökohdat olivat suorastaan huikeat Aleksi Rantala-nimistä pellepallea, sentterinelikkoa, pakkipari Niemi-Lindelliä ja kolmoskentän laituriksi muodostunutta puolustaja-Dehneriä myöten. Syötiin pitsaa ja juotiin kaljaa, muuten tota neljän maalin urpoilua ei olisi pystynyt katsomaan. Ei se mitään, jääkiekko on vain jääkiekkoa.

Perjantaina mä tein jotain, mitä mun olisi pitänyt tehdä jo monta kuukautta sitten, eli käydä kampaajalla. Kaverit, (erityisesti Johanna), ovat avoimesti mutta oikeutetusti inhonneet mun hiuksia pitkän aikaa, joten mulla on tavallaan velvollisuus yrittää olla ystävieni silmissä viehättävän näköinen. Mua värjättiin kolmella värillä, leikattiin uusi malli, ja sain testata pelottavia kampaamolaitteita, kuten tuota kuvan muinaisfuturistishenkistä töhötintä. Lisäksi kahvia ja sympatiaa. Mä tykkäsin todella paljon lopputuloksesta (josta on mahdoton ottaa omakätisesti toimivaa kuvaa), mutta kaverini sanoin, hukkakäynti tuli - hän ei ainakaan huomaa mitään eroa. Kiitti!

Lennu tarjosi mulle viikonloppumajoituksen Vantaalla, ja oli tuonut mulle tuliaisia käydessään kääntymässä Mallorcalla. Mä addiktoiduin tohon purkkaan aikoinani Itävallassa, ja pyydän aina ihmisiä ostamaan mulle paljon tota, jos matka natsaa sopivaan maahan. Joku kolmen euron markettiviini taas puolestaan on aina pakollinen tuonti espanjalaisesta paikasta, tällä kertaa tilannetajuisesti punakeltaisena. Perjantai-illan ifk-tappion jälkeen ei ois ihan hirveästi huvittanut nousta vähän liian aikaisin lauantaiaamuna Poriin menevään bussiin. Olo oli hutera, ei huvittanut syödä tai juoda, uskoa omiin joutui kaivamaan lähes Kiinasta enkä edes jaksanut näyttää ihmiseltä ennen Humppilaa. Onneksi kuitenkin lähdin.

Maailman huonointa läpänheittoa, kymmeniä uusia lempinimiä, serkku, jota näkee ehkä kerran vuodessa, hallissa pääsi melkein kosketuksiin oman joukkueensa kanssa (en taaskaan osannut ottaa yhtään kuvaa hallista tai itse pelistä, sori), ääni tuli huudettua lähes kokonaan pois, ja pääasiana se voitto. En käsitä, miten porilaisia pidetään liigan mulkuimpina ihmisinä (se titteli kuuluu edelleen yksinoikeudella Raumalle!), mulle kerrottiin pelkästään kehuja meidän yhden bussin faniryhmästä, uteliaita kysymyksiä KHL-fiiliksistä, mihin päivän peli tulee ratkeamaan, mielipiteitä kummankin joukkueen nuorista lupauksista ja niin edelleen. Paikallisten kanssa puhuminen on mun mielestä vierasmatkailun suola, ja pyrin harrastamaan sitä paljon. Porissa oltiinkin ihailtavan sosiaalisia. Mä en ole tainnut ikinä kotiutua vierasmatkoilta voitto sylissä, ja ottelun viimeisen 40 sekunnin tunteiden vuoristorata ja ottelun jälkeiset joukkueen kiittämiset taisivatkin olla mulle se viikonlopun tähtihetki. Positiivista myös se, että osattiin vihdoinkin hakea Petteri Lindbohm pois lainalta takaisin kotiin.

Oli lievästi sanottuna kuumottavaa katsella The Day after Tomorrowia kun ulkona riehui myrsky, jonka nimi on varmaankin Oskari. Mä en pelkää ukkosta tai myrskyävää merta tipan tippaa (päin vastoin!), mutta kova tuuli kuivalla maalla on mulle kauhun paikka. Tärisen tuulen ravistellessa laseja ja vinkuessa parvekkeennurkissa, ja pysyn mahdollisimman kaukana ikkunoista (jos vaikka ikkuna menisi rikki, jo lasinsirutkin tekevät pipiä.) Eilen vietin siis rentouttavaa elokuvatuokiota lattialla (pöydän alla) makoillen.