Pulled Pork

Mun vanha hella sanoi sopimuksensa taannoin irti, joten uusi oli laitettava kovaan testiin. Mä en ikinä päässyt sisälle viime vuonna jyllänneeseen nyhtöpossutrendiin. Maistoin vain kerran-pari, kunnes sika tulikin jo korvista ulos.

Koska kaikelle pitäisi antaa useampi mahdollisuus, ja satuin saamaan läheiseltä maatilalta possunniskan, päätin tehdä itse oman kohupossuni. Varsinkin, kun mulle on sattuneista syistä eksynyt kotiin valmiita sämpylöitä, joista piti päästä eroon. Useimmiten mä leivon leipäni itse.

Tykkään muutenkin Slow Food-kokkailusta, joten nyhtöpossukin tehtiin ehkä jopa tavanomaista pidemmän kaavan kautta. Ensiksi hieroin sangen väkivaltaisesti possuun suolaa, paprikajauhetta ja pippuria. Tein isoon kannelliseen rasiaan marinadin hienonnetusta valkosipulista, soijakastikkeesta, dijonsinapista, tummasta siirapista ja omenaviinietikasta, ja annoin possun lillua liemessään jääkaapissa yön yli, reilu kahdeksan tuntia.

Seuraavana aamuna siirsin possun liemineen uunivuokaan, jossa se sai paistua vajaa seitsemän tuntia 125 asteessa. Kypsä possu sai vetäytyä vielä puolisen tuntia, ennen kuin aloin repimään. Revin possun vuoassaan ohuiksi säikeiksi kahden haarukan avulla, välillä ihan käsinkin, ja sekoittelin oman liemensä kanssa.

Itse sämpylöihin kasasin possun kanssa kaikkea sellaista, mistä pidän: vuohenjuustoa, punasipulia ja rucolaa. Käytin kastikkeena laiskasti valmiskastiketta, HP BBQ Woodland Smoke-kastiketta. Mulla on lähiaikojen tavoitteena syödä ruokakaapit täysin tyhjäksi, ja erinäiset pullonpohjat ja muut jämät on hyvä saada poiskäytetyksi.

MOOMIN by Ivana Helsinki

Mä olen lähipiiristäni se suurin muumifani, siitähän kertoo jo Mymmeli-niminen marrimaija. Mulle Tove Jansson on maailman suurin taiteilija, ja muumeja näkyy kotona niin sängyssä, astiakaapissa, siivouskomerossa kuin kirjahyllyssäkin. Silti mä suhtaudun melko ristiriitaisesti muumien överikaupallistamiseen. No, nyt taotaan kun rauta on kuumaa. Juhlavuosi ja vielä mitä...

Ivana Helsinki näki hypessä mahdollisuuden ja hyökkää lokakuussa Tokion muotiviikoille aikuisten muumivaatteiden voimin. Noin viidenkymmenen vaatekappaleen mallisto koostuu niin mekoista, neuleista, takeista kuin ylä- ja alaosista, asusteita unohtamatta. Osa kuoseista on Tove Janssonin käsialaa, osa Paola Suhosen.Pientä sneak peekia mallistosta on saanut bongailla pitkin viikkoa sosiaalisesta mediasta. Kampanjavideo julkaistiin eilen. Merta, mekkoja ja majakka - eihän tuosta voi olla pitämättä! Koostin postaukseen Ivana Helsingin Facebookissa julkaistuja kuvia suosikeistani.

Olen iloinen, että juuri Ivana Helsinki tekee tämän. Mä seuraan (saati ostan) laiskanlaisesti suomalaista muotia, Ivana Helsinki on se suurin suosikki. Mallisto on täyttä muumia olemalla Tove, ei olemalla painokoneen massatuotos. Ei brändättyä liukuhihnarättiä, vaan tribuutti taiteilijalta toiselle. Oikeasti, kenelle tulisi mieleenkään luoda muumipitsiä jos ei Paola Suhoselle? Ihastus on sen verran raju, että aion ostaa Ponygarden-malliston heppamekolleni kaverin muumimallistosta. Kuka arvaa mikä mekko siintää haaveissa?

Kuvat Ivana Helsinki 

Täydellisyydestä

Koska mä en voi olla täydellinen, voinko mä olla riittävä? Voinko mä olla mitään? Mikä riittää?

Noiden kysymysten syvissä pyörteissä mä olen viettänyt viime päivät. Koko kuluva syksy on ollut muutosten aikaa. Irtiottoja ja -päästöjä, joustamista, mukavuusalueelta poistumisia, rajojen rikkomisia ja heittäytymistä. Välillä voimien loppuminenkin on liipannut läheltä.

Vaikka sitä ei äkkivilkaisulla uskoisi, mä osaan olla vaativa perfektionisti. Tuhlaan energiaa kuunnellessani päänsisäistä ääntäni, joka kertoo, etten mä koskaan tule olemaan riittävä, vaikka tekisin mitä tai yrittäisin kuinka kovasti. Muille mä annan virheet helposti anteeksi, mutten itselleni. Näin syyskuun aikana sisäinen perfektionistini on nostanut päänsä mun fyysistä päätäni korkeammalle.

Omien vikojen, virheiden ja heikkouksien herrattareksi pääseminen on mulle vaikeaa. Vaikka katsoisi peiliin ja tiedostaisi täysin, että suurin vika löytyy itsestä, asian hyväksyminen ei meinaa onnistua. Ja itselleen on vaikeaa olla armollinen. Jos joskus onnistun jossakin, mä harvoin uhraan ajatustakaan hyvinmenneelle suoritukselle. En taputa itseäni olalle, en iloitse kuinka olen hyvä, upea ja mahtava. Totean korkeintaan, että noin se pitääkin suorittaa, virheettömästi, nyt eteenpäin.

Pahoja asioita sattuu, ja jokainen määrittää oman pahuutensa rajat. Pahan ei tarvitse olla median demonisoima sodan uhka, tai julma ja käsittämätön perhesurma. Pieni henkilökohtainen teko tai toteamuskin voi tuntua pahalta. Negatiivisuudet pitäisi vain käsitellä ja puhua läpi, niistä pitäisi yrittää päästä yli. Laskea se graniittilohkare pois sydämeltä, antaa oman olon olla helpompi.

Viime aikoina mun on ollut todella vaikea antaa itselleni lupaa valittaa, antaa lupaa epäonnistua, antaa armoa. Vielä vaikeampi on ollut antaa uusia mahdollisuuksia ja pyytää apua. Sitä ei saa pyytämättä. Ja apua ei osaa pyytää, jos ei ymmärrä sitä tarvitsevansa. Pitäisi uskaltaa näyttää omat heikkoutensa ja virheensä. Pitäisi uskaltaa hyväksyä oma epätäydellisyytensä. Onneksi tiedän, että mulla on lupa olla epätäydellinen itseni.