Viimeisen puolen vuoden aikana osa mun sisäelimistä (ei, yllättäen maksa ei ole yksi niistä) on yrittänyt jättää irtisanomisilmoituksia, toistaiseksi tuloksetta. Viime viikot onkin eletty aika tiiviissä liitossa sairaalan kanssa. Mä en kirjoita kuitenkaan sairausblogia, joten en omasta oireilustani aio sen enempää avautua.
Myös mun elämäntilanne on muuttunut radikaalisti. Olen joutunut poistumaan mukavuusalueiltani, mikä on tuonut elämään niin hyvää kuin huonoakin. Vapauden määritelmän on saanut päivittää. Käsite koti on muuttunut, elämä on enää vain hyvin niukasti Lahteen sidottuna. Kovaa hintaa tästä joutuu maksamaan ja monta päivää vaihtaisin pois. Mutta eteenpäin mennään vielä.
Lisäksi, mä olin aina pitänyt itseäni hyvänä kirjoittajana. Viime aikoina olen saanut paljon rakentavaa palautetta, joka on saanut mut pohtimaan omia kirjoitustaitojani ja ylipäätään mielekkyyttä bloggaajana. Mä kun voin ilmaista itseäni muutenkin kuin kirjoittamalla, esimerkiksi puhumalla suoraan läheisilleni. Kerran vielä olin idealisti, nyt tuntuu, että en saa raavittua kasaan edes täytepostausta. Hittoon tekosyyt valokuvaamisen mahdottomuudesta hämärän aikaan, mä olen vain huono.
Kirjoittaminen kun joskus oli mun henkireikä, nyt se tuntuu toisarvoiselta. Mä en ole koskaan halunnut miellyttää massaa, joten julkinen bloggaaminen tuntuu jopa ironiselta. Mä en miellytä edes pientä prosenttia lukijoistani. Miksi kerjään tahallani turpaan provosoimalla ilkeitä anonyymeja, päivittäin? Tulevaisuus määrittää kohtalon.
