Vähintäänkin rivien välistä on tullut selväksi, että omistan vahvat karjalaisjuuret. Mä olen kolme neljäsosaa karjalainen. Olen varma siitä, että jos olisin elänyt sata vuotta sitten, olisin asunut Viipurissa. Siksi mun kesämissiona oli lähteä käymään siellä suvun kotikaupungissa. Käydä vähintään kuvaamassa Torkkelinkatu ja mummon vanha kotitalo.
Voi Viipuri. Pieni rinkelikaupunki. Olisin niin halunnut pitää sinusta. Mutta surullisen kaupungin kaduilla ja vastaantulevien kasvoilla kuvastui liian usein vain rappio ja epätoivo. Raggarinuorisoa ja mennyttä kauneutta. Mä en ole ikinä kohdannut rasismia ulkomailla, ennen kuin Viipurissa.
Viipurissa vihataan suomalaisia. Sitä kanssakansalaisteni menoa ja meininkiä sivusta katsoneena en toisaalta yhtään ylläty tästä - päivällä jo kello kahdeltatoista todistin hirveämpää käytöstä hotellissa, mitä olen ikinä nähnyt Tallinnan laivalla. Respat eivät suostuneet auttamaan venäjäksi, en meinannut saada kaupungin karttaakaan kun suomenkieliset kartat olivat loppu. Minä puhuin venäjää, he vastasivat jotenkuten suomeksi.
Paikalliset elävät konkreettisessa Suomenpelossa - Venäjällä on ilmeisesti ihan vakavissaan(kin) puhuttu Viipurin palauttamisesta Suomelle. Paikkoja ei viitsitä kunnostaa, minkä vuoksi melkein kaikki on jo raunioina. Loput tulevat olemaan lähivuosina.Valtaosa rakennuksista on yli sata vuotta vanhoja, ja suuri osa alkuperäiskunnossa.
Nähtävyyksiinkin suomalaisille oli omat hintansa. Vaikka Venäjällä on tyypillistä "paikalliset vs ulkomaalaiset-hinnoittelu", Viipurissa oli erikseen vielä "suomalaiset"-hintakategoria, eikä näitä hintoja ollut sitten missään näkyvillä. Mulla on ilmeisesti niin hirveä aksentti, että lippukassa tunnisti mut heti suomalaiseksi. Kyllä siinä Monrepos'n porteilla naama venähti kun kassamummo maukaisi suomeksi
koolmesata rubljaa - kolminkertainen hinta sisäänpääsystä.
Kävelin tihkusateista Prospekt Leninaa luoteeseen ihastellen arkkitehtuuria. Funktionalismia, uusbarokkia, klassismia, jugendia, uusrenessanssia, kaikki sulassa sovussa. Seurasin samalla talojen numerointia. Neljätoista, kaksitoista, kymmenen, seitsemän, nyt oltaisiin jo lähellä!
Jäin tuijottamaan tihkusateenväristä viisikerroksista neukkubunkkeria silmästä silmään. Aika tuntuu pysähtyneen. Hengenvaarallisilta näyttävien parvekkeiden rappaukset murtuvat katseen paineesta, jostain kuuluu radioaaltojen säröisiä ääniä. Silloin ymmärsin, miksi mummo ei halunnut yhden kerran jälkeen enää ikinä lähteä nostalgiamatkalle Viipuriin, eikä oikeastaan edes puhua Viipurista. Muistan silmieni kostuneen. En tiedä, johtuiko se vain siitä tihkusateesta, vai oliko joukossa myös kyyneliä?
Entä jääkiekkoilijan? Vakiovastauksena Patrick Sharp. Tai sitten maailman paras aktiivijääkiekkoilija eli Pavel Datsjuk.
Jos voisit samantien noin vain muuttaa pois Suomesta, mihin muuttaisit? Mikä estää sinua muuttamasta? Jos tällä sekunnilla pitäisi tehdä päätös, muuttaisin jonnekin jossa en ole ikinä vieraillut. Esimerkiksi vaikka Chicagoon, tätähän kaikki ovat odottaneet! Suurin este poismuutolle on vanha kissa, jonka kanssa haluan viettää hänen viimeiset vuotensa. Mymmeliä olisi turha rääkätä lentokoneella.
Jos sinulla olisi mahdollisuus päästä avaruuteen, menisitkö? Totta hitossa!
Jos saisit elää uudelleen elämäsi, tekisitkö sen? Muuttaisitko jotain siinä? Opiskeluvalinnat ovat vähän mietityttäneet. Mun piti hakea Tikkakosken ilmailulukioon, mutta se olisi ollut turhaa koska tiesin jo silloin, että pituus ei ikinä riitä lentolupakirjaan. Mä myös halusin Kallion ilmaisutaidon lukioon, mutta äiti ei antanut mun muuttaa alaikäisenä yksin Helsinkiin. Toisaalta elämäni olisi hyvin erilaista, moni ihminen olisi jäänyt kohtaamatta.