Papermeals

Ihailen ihmisiä, joilla on pitkäjänteisyyttä näpertelyyn. Itsekin tykkään näperrellä sitä sun tätä, mutta se pitkäjänteisyys puuttuu. Aloitan ties mitä projekteja, mutten saa koskaan niitä valmiiksi. Lopputulos on prosessia tärkeämpää, ja kun mielenkiinto loppuu, keskeneräinen projekti x hautautuu laatikoiden syövereihin.

Tuorein näpertelevä ihailun kohteeni on australialainen yelldesign, joka tekee slow motion-tekniikalla paperianimaatioita ruuanvalmistuksesta. Paperiaterioita on tällä hetkellä viisi erilaista, ja uusi animaatio ilmestyy kerran viikossa. Paperiateriat valmistetaan paperiraaka-aineista paperivälineillä. Ihmettelen miten liemenkin voi keittää paperista?



Lisää Papermeals-animaatioita löytyy yelldesignin Vimeo-sivulta

Minä riitän

Aloitan syksyllä opiskelut Helsingin yliopistossa. Menin mieleisen alan pääsykokeisiin lukematta, harjoitusmielellä, enkä todellakaan olisi uskonut paikkaa saavani. Tässä toden totta huomaa sen, kuinka lukio on yleissivistävä koulutus. Vaikken saanutkaan huippupisteitä pääsykokeesta, se tiedonmäärä riitti avaamaan ovet korkeakouluun. Minusta tulee akateeminen.

Mä en juurikaan ole osannut iloita opiskelupaikasta. Koen, etten ole ansainnut sitä. Vein paikan joltakin toiselta, joka yritti tosissaan. Pänttäsi aamut illat, haki kymmenettä kertaa ja kävi ehkä överikalliilla valmennuskurssillakin.  Olin henkisesti valmistautunut välivuoteen ja tehnyt enemmän tai vähemmän kieli poskessa suunnitelmia. Typerää kun joku yliopisto pilasi ne suunnitelmat. Ei mun kuulunut päästä vielä kouluun!

Koulupaikan aiheuttaman tunnemyräkän myötä aloin pohtimaan itsekriittisyyttä, johon tiedostan syyllistyväni ihan jatkuvasti. Yritin kirjata viikon ajan ylös jokaisen mieleenjuolahtavan asian, jota minun pitäisi itsessäni muuttaa, joka minua itsessäni häiritsee, joka minussa on väärin. Listat levisivät puhelimesta paperille niin kylppäriin, makkariin, ruokapöydälle kuin Facebookiinkin (tosin ihan yksityiseksi tilapäivitykseksi.) Ja ne olivat surullista luettavaa. Kun syödessäni ruokapöydän itsekritiikkilista huutaa kovaa vieressä 

- mun käsivarret on niin paksut etten enää oikein voi käyttää toppeja

- huomasin näyttäväni lempikissamekossani nykyisin kamalalta, kun katoin tarkemmin peiliin

- miten nykyään ihan jokaisessa kuvakulmassa mun kaksoisleuat tursuaa?

 
oli projekti pakko lopettaa. Itsekritiikki on itseinhon muoto, ja se on todella rankasti läsnä mun elämässäni. Piti ottaa terveempi lähestymistapa, kritiikkilistan sijaan listaisinkin asioita, joissa olen riittävän hyvä ja taitava.

Omakehu on oikeasti vaikea asia mulle. Alkaessani listaamaan asioita, huomasin selitteleväni ja pyyteleväni anteeksi kauniita sanoja itsestäni. Minulla on kivat isot silmät, vaikka ne ovatkin liian syvällä päässä ja siristän liikaa toista silmää. Silmänalusetkin ovat aina järkyttävän tummat. Keneltä mun pitäisi pyydellä anteeksi? Vaatimattomuus on hyve, mutta senkin voi viedä liian pitkälle.

Omien hyvien puolien miettimisessä kesti kauan. Ajattelin tarkkaan joka kohtaa miettien, päteekö tämä asia oikeasti minuun. Havaitsin esimerkiksi, etten olekaan ihan niin empaattinen, millaisena olen halunnut itseäni pitää. Mutta olen kuitenkin fiksu, vaikken ole juurikaan uskaltanut itseäni sellaiseksi luokitella. Kaiken kaikkiaan hyvin puhdistava kokemus. Löysin kahdeksan asiaa, joita voin ilolla kutsua riittävän hyviksi ominaisuuksikseni:

• Olen älykäs. En opi pänttäämällä, vaan sisäistämällä ja ymmärtämällä asiat. Mulla on loistava päättelykyky.
• Myös yleissivistykseni taso on hyvä, tiedän paljon (joskus turhaakin) nippelitietoa, ja haluan ottaa itseäni kiinnostavista asioista selvää.
• Tykkään ilahduttaa muita. Rakastan esimerkiksi laittaa ystävilleni ruokaa, viedä jotakin pientä tai itsetehtyä tuliaisiksi, tai vaikka tiskata kylässä ollessani. Minulle tulee myös todella hyvä mieli, jos voin jotenkin olla muille avuksi.
• Innostun pienistäkin asioista, joihin muut suhtautuvat olankohautuksella. Moni on sanonut piristyneensä nähtyään mun lapsenomaisen innon.
• Osaan soveltaa hyvää mielikuvitustani arjessa.
• Olen spontaani. En tarvitse paljoa aikaa päätöksentekoon, enkä ala turhaan jahkailemaan ja empimään.
• En pelkää mokaamista ja epäonnistumista, vaikka kaikki ei menekään aina putkeen. En esimerkiksi välttele vieraalla kielellä puhumista, vaan puhua pälpätän menemään välillä vähemmän täydellisesti. Osaan nauraa virheilleni.
• Olen suvaitsevainen, muodostan mielipiteen yksilöstä hänen oman käytöksensä perusteella, en hänen edustamansa ryhmän.

Painajainen korkokengissä

Tiedättekö, kuinka dominoteoria pätee epäonnisiin kommelluksiin? Kun yksi asia menee pieleen, sitä seuraa toinen, ja sitä seuraava. Onnettomuuksien ketjureaktio. Tätä päivää väritti kaksi surkeiden sattumusten sarjaa: aamuinen pienempi, iltainen megalomaaninen. Molempien myrskyjen silmässä leijuivat korkokengät.

Mä olen ehdoton korkkarityttö, mutta viime aikoina korot ovat jääneet yllättävänkin vähälle käytölle. Eteinen tursuaa ballerinoja ja tennareita, korkokenkähylly puolestaan täysin käyttämättömiä kesäkorkkareita. Harmittelin tätä aamulla, ja päätin parantaa tilannetta heittämällä avokkaat jalkaan. Virhe!




Tämä aamu oli kiireinen, mutten malttanut jäädä etsimään rakkolaastaripakettia, tuota korkkaritytön kenties parasta ystävää, sillä olin jo myöhässä. Tiesin, että joudun juoksemaan, ja juokseminen korkokengissähän on tosi metkaa puuhaa! Rynniessäni kohti junaa toinen kenkä juuttui korostaan kiinni aseman rappuralliin, minä menen jo liukuportaissa alaspäin. Ei muuta kuin ylös vastavirtaan, takaisin kenkää hakemaan. Juna meni, kello kävi. Ihanaa selitellä myöhästyvänsä töistä epäonnen ja naisellisen turhamaisuutensa takia.

Sitten päästäänkin jälkimmäiseen tapahtumasarjaan, joka nostaa mut ennakkorankingien kärkeen kun puhutaan himotusta Maailman tyhmin ihminen 2016-palkinnosta. Mä satutin illasta nilkkani. Normaali ihminen olisi tässä vaiheessa tilannut itselleen kotiinkuljetuksen, mutta mulla ei käynyt mielessäkään. Ei, kun junalla ja sporalla pääsee niin näppärästi! Säästetään luontoa, suositaan julkista liikennettä. Mä lähdin siis kulkemaan junalle reippaasti ontuen. Ontuva kävely synnytti terveen jalan sisäsyrjään rakkulan, joka puhkesi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Yritin pitää pokerinaaman istuessani junassa, kun oikea nilkka oli kuin tulessa sisältäpäin, ja vasemman jalan kirvely pyrki nostamaan kyyneleet silmiin.

Varmaan jokainen kaltaiseni läski tietää mitä käy, kun sisäreidet hankautuvat kävellessä yhteen. Mä kävelin sunnuntaina kilometrikaupalla mekossa, jonka seurauksena reidet hiertyivät puhki. Männäpäivien kipu oli jo lähes unohdettu, kunnes hiertymät alkoivat vuotaa verta. Mulla kun oli tänään jalassa paitsi korkokengät, myös farkkushortsit pituudessa ehkä vähän liian niukat muttei kuitenkaan vielä mitkään farkkustringit. Laahustaessani sporalle lahkeet hilautuivat ylemmäs, ja reidet ottivat jälleen osumaa. Vanhat haavat revittiin auki, padot murtuivat.

Parinsadan metrin matka sporapysäkille kesti kymmenen minuuttia. Veikkaan, että jopa yksijalkaisen laiskiaisen liikehdintä olisi normaalimman näköistä kuin mun kävely tuolla matkalla. Peräti kaksi valveutunutta ympäristön tarkkailijaa katsoi asiakseen huomauttaa, että älä lähde korkokengissä julkisille paikoille ennen kuin olet oppinut kävelemään niillä. Minä, kymmenen vuotta koroissa kävellyt, epäonnen maininkien hukuttama punainen kääpiö reidet veressä. Itkuhan siinä pääsi. Häpeästä, kiukusta ja turhautumisesta.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Aikaa on aamuun asti, lisärohtona aion vielä kokeilla tiikeriteetä, lakujäätelöä ja sinkkivoidetta. Huomenna menen töihin kiireettä ja puputennareissa.