Järkytyin syvästi saatuani anonyymipalautetta, jossa kerrottiin, että
blogini perusteella vaikutan Cheek-fanilta. Tuon analyysin kanssa
sukelletaan niin syvälle tiheään sademetsään, että poislöytäminen kestää
viikon. Mä kun en todellakaan kuuntele pelkkää hiphoppia, enkä
varsinkaan pidä Cheekistä. En keksisi juuri pahempaa henkilökohtaista loukkausta, kuin väitteen
olet stereotyyppinen Cheek-fani.
Yleisesti ottaen, mä en
kuuntele juuri koskaan radiota. Mun musiikkimaku on jämähtänyt jonnekin
menneeseen, enkä ole kunnolla kärryillä nykymusiikin trendeistä. Mä
kuuntelen vanhempia, pitkälti jo menetettyjä, mutta hyviksi havaittuja
artisteja. Sekä artisteja, joista valtaosa ei ikinä kuullutkaan. Vähän
kaikenlaista.
Mä esittelen tässä nyt maailmankaikkeuden
viisi parasta biisiä, joskaan en välttämättä paremmuusjärjestyksessä. Minun mielipiteenihän on aina totuus, ja jos olet
eri mieltä, Tasmanian vihreä oopiumkenguru syö sinut perjantaina
kolmelta aamuyöstä. Tätä kuutakin on menty kohta jo viikko, enkä ole saanut
aikaiseksi vielä
anonyymien mielenpahoituspostausta. Olkoon tämä siis sellainen.
Jos mä saisin kuunnella vain yhtä bändiä koko loppuelämäni, se olisi Joy
Division. Varmaan yksikään toinen bändi ei ole koskettanut, tai
vaikuttanut muhun yhtä paljon kuin Joy Division. Bändin tuotanto on
kokonaisuus, mitään turhaa ei mahdu mukaan. Tämä biisi nousee ylitse
muiden.
Neil Young on mulle isän perintöä, kuten moni muukin menneiden vuosikymmenten artisti. Klassikko, monen mielestä ihan liian
kulunut ja käytetty kappale. Mä pidän tästä juuri sen takia. Olen kokenut biisin lukuisia kertoja livenä, lukuisilta artisteilta, mutten ole ikinä kuullut sielutonta versiota. Tää on mulle se
tunnelmannostatusbiisi.
Alkujaan biisi ei mielestäni sopinut pätkääkään Pepperssille. Tää oli
tasan kaikkea muuta kuin Peppersiä. Siksi siitä varmaan tulikin mulle
henkilökohtaisesti RHCP:n tuotannon tärkein, biisin viimeiset
seitsemänkymmentä sekuntia antaa yli tuhannen kuuntelukerran jälkeenkin
rajut kylmät väreet.
Biisi, jota ei pysty juuri sanoin kuvailemaan. Ainakaan minä en pysty. Se pitää kuunnella ja antaa sen tapahtua.
Elliott
Smithin mä löysin juurikin tuon biisin myötä ehkä 14-vuotiaana. Mun
lempinimi on ollut ala-asteajoista asti Ide, ja kyseinen biisi löytyi
sattumalta jonkun ajantappogoogletteluhetken seurauksena. Kuuntelin
noina aikoina pitkälti pelkkää örinämetallia, ja kajalkynä kului loppuun
kuukaudessa. On hyvin kummallista, että tykästyin seitinohuella äänellä
laulettuun indiefolkiin. Vähitellen vuosien virratessa eteenpäin örinät
unohtuivat, mutta Elliott Smith jäi.
