Varo-varo-vasti

Inhoan vain harvoja asioita yhtä paljon kuin autolla ajoa. Mä sain kortin vasta vähän ennen 20-vuotissyntymäpäivääni, ja välttelen edelleen ajamista niin paljon kuin mahdollista. Mulla ei ole omaa autoa, ja olen alle viisi kertaa ajanut autoa yksin. Koska olen huono kuski, kukaan ei koskaan halua tulla mun kyytiin. Saati lainata autoa, jotta voisin joskus harjoitella sitä autoilua ja tulla paremmaksi. Melkoinen oravanpyörä.

Äiti on kenties ainoita ihmisiä jotka antavat mun joskus ajaa. Tänään hän soitti iloisena, että nyt lähdetään autoilemaan, on kaunis ilma ja sopivasti ruuhka-aikakin, pääset ajamaan kaupungissa liikenteen seassa. Silloin harvoin kun ajan, ajan jotakin Lahti-Orimattila-maantietä, ja lähinnä vain silloin, kun muu liikenne on minimissä. Nyt mentiin kerralla mukavuusalueiden ulkopuolelle.

Oltaisiin äidin kanssa oikein viihteellinen Suomen surkein kuski-parivaljakko. Mamma ei anna mulle pienintäkään mahdollisuutta ajatella itse, vaan huomauttaa hyvissä ajoin jok'ikisestä tasa-arvoisesta risteyksestä ja kolmiosta. Mä tottakai tiuskin takaisin, että osaan kyllä lukea liikennemerkkejä, anna mun joskus ajatella. Sitten kihistään kumpikin kiukusta hiljaa, kunnes mä itkua niellen ajan jonnekin parkkiin ja äiti vaatii saada ajaa, koska osaa paremmin. Todella kannustavaa. Tänään mä en (ihme kyllä!) joutunut luopumaan kuskinpaikastani.

Mikään ei ole turhauttavampaa, kuin ajella ilman päämäärää. Siksi mentiin Mukkulan Sinuhelle kahville. Äiti osti mulle leipomon puolelta laskiaispullan, kun tiistaina valitin, miten multa jää aina kausileivonnaiset syömättä. Sinuhelta jatkettiin Iskun tehtaanmyymälään etsimään mulle uusia tuoleja, mutta poistuttiin tyhjin käsin. Ja lopulta kirpputorille.

Mulla on viikonloppuna kasaribileet tulossa, eikä mulla ole mitään teemaansopivia vaatteita. 80-luku ei ihan ollut mun vuosikymmen, mutta kirpparilta löytyi oikein hirv..  hieno asukokonaisuus kympillä. Onneksi oli vuosikymmenen kokenut äiti kanssani kirpparilla ohjeistamassa mitä kannattaa ostaa. Olisin halunnut myös turishatun eli kunnon venäläisen Ivan Rebroff-tyylisen turkishatun, mutta olisinko mä käyttänyt sellaista ikinä missään, edes vitsillä? En.

Gaijin

Maanantai-iltana juhlistettiin Johannan synttäreitä Gaijinissa. Tää oli täysi win-win-situation, oon itsekin halunnut kyseiseen ravintolaan syömään jo useamman vuoden ajan, ja tiesin Johannan arvostavan ruokalahjaa. Vein sentään sankarittarelle kukkia!

Olin kuullut vähän kritiikkiä Gaijinin vieri viereen-pöytäasettelusta ja meluisasta tunnelmasta. Omasta mielestänikin naapuripöytä oli vähän liian lähellä, mutta onneksi siinä ei istunut ketään. Ei häiritty Johannan kanssa koko ravintolaa omilla jutuillamme.

Mä en ole mikään ravintolakriitikko, en edes ruokahifistelijä, mutta osaan kyllä sanoa mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Valintana oli Gaijinin maistelumenu sillä perusteella, että päästään maistamaan mahdollisimman paljon kaikkea. Ja kaikki, mitä söin, oli äärimmäisen hyvää. Ruoka oli luonnollisesti laadukkaista raaka-aineista, visuaalisesti näyttävää ja makuyhdistelmät yksinkertaisia olematta tylsiä. Muuta ei tarvita.

Palvelu oli huippuluokkaa, asiallista ja rentoa olematta ylimielistä ja tärkeilevää. Asiakas todellakin haluttiin ottaa huomioon. Vesikannuun ei tarvinnut itse koskea, henkilökunta piti huolen siitä, että lasi ei ollut koskaan tyhjä. Ruokia tuli syötyä niin käsillä, puikoilla kuin haarukka-lusikkayhdistelmälläkin. Mä tykkään, kun illallisella on monia elementtejä.

Varsinainen pääruoka eli Gaijin Tonkatsu antoi mahdollisuuden askarteluun ja luovuudenkäyttöön: salaatinlehdelle kasattiin oman maun mukainen yhdistelmä leivitetystä possusta, erilaisista kastikkeista ja pikkelöidyistä vihanneksista. Mun suosikkini oli chilikastike ja kurkku.

Jälkkäri kruunasi illan, eikä laskunmaksaminen harmittanut yhtään. Hyvästä ruuasta maksaakin mielellään. Nähtiin myös itse omistaja! Ilta venyi yllättävän pitkäksi allekirjoittaneen loistavien Helsinki autoillen-navigointitaitojen ansiosta. Onneksi meillä oli kyyti takaisin Lahteen. Koska kumpikin kotiutui täysin vatsoin ja kello läheni yhtä, paluumatkan tunnelma oli erittäin hilpeä. Radion sijasta laulettiin niin joulu- kuin rippikoululauluja, ysäriklassikoita unohtamatta.

Klassikko II

Tapahtuma alkoi marssilla Narinkkatorilta Olympiastadionille, poliisisaattueessa tietenkin. Laulut kaikuivat seitsemässä eri tahdissa tuhatpäisessä ihmismassassa, ainakin siltä se mun korvaan kuulosti. Mulla oli vähän kipeä olo enkä saanut omaa ääntäni kulkemaan.

Omieni katsomotoiminnasta olin ylpeä. Mä en yleensä koskaan hypi matseissa, koska mulla on huonot polvet, on vaikea huutaa, hengittää ja hyppiä samaan aikaan, siitä tulee tyhmä olo ja pelin seuraaminenkin hankaloituu. Nyt mä hypin ja pompin ihan innoissani myös silloin, kun ei edes olisi ollut tarpeellista. Pistetään sen syyksi, että mulla oli varpailla kylmä.

Jokereiden ainoa maali meni multa täysin ohi jonkun reippaasti janojuomaa nauttineen ifk-fanin hyökätessä meidän fanikatsomoon riehumaan, ja siitä aiheutunutta yleistä hässäkkää seuratessa. Aika nopeasti tajusin, että siellähän tehtiin maali, ja loikkasin spontaanisti vieruskaverin osittain päälle, osittain syliin halaamaan ja juhlimaan. Maalit pitää aina juhlia ystävien seurassa. Harmi ettei ifk-sankari tullut uudemman kerran katsomovierailulle, Jokerit olisi saattanut tehdä enemmänkin ottelun voittamiseen tarvittavia maaleja.

Ottelun jälkeen mulla oli tunteet sangen pinnassa, ja onnistuin eksymään tytöistä jollekin sivukadulle, ympärilläni vain sadoittain ifk-faneja. Tollaisille kujille tollaisen pelin jälkeen ei ikinä pitäisi mennä yksin Jokerivaate yllä. Kysyin ystävällisennäköiseltä pariskunnalta tietä rautatieasemalle, jonka sijaan he opastivat mut jonnekin Töölö GYMille. Hauska pila. Ehkä se oli vihje.

Lisää kävelyä saatiin jatkoille mentäessä. Mä tiesin, että Fredrikinkatu risteää Bulevardin kanssa, joten suunnattiin sinne päin. Harmi vaan etten ottanut huomioon sitä, että kohde olisi saattanut olla Fredrikinkadun toisessa, ja tässä tapauksessa myös läheisemmässä päässä. Ylimääräistä kävelyä vajaa kilometri.

Meillä oli viralliset jatkot Fredan Tivolissa. Kyseessä oli mun ensimmäinen ja todennäköisimmin myös viimeinen kerta kyseisessä baarissa. Paikka olisi saattanut olla musta tosi kiva joskus kolme-viisi vuotta sitten, nyt musta tuntui, että olin ihan väärä ihminen tuonne. Alunperin jatkojen piti olla Teatterissa, jossa olisin ollut noin sata kertaa mieluummin. Jokerijatko-osuutta oli ehkä kaksi ja puoli tuntia, jonka jälkeen baari oli kaikille avoin. Mulle henkilökohtaisesti illan kohokohta oli kiva keskusteluhetki lempipelaajan kanssa. Loput pari tuntia istuin tylsistyneenä rappusten sivussa, ympärilläni vaihteleva määrä ihmisiä naurattamassa ja juttelemassa mukavia.

Voitonmakuun päästiin lopulta ihan oikeassa talvisäässä käydyssä Chicago-Pittsburgh-ulkoilmaottelussa. Lunta satoi varmaan enemmän kuin Lahdessa koko talven aikana. Kertoo musta paljon ihmisenä, että jääkiekko menee bilettämisen edelle, ja kylässäkin on pakko saada katsoa "tärkeä" peli.