The lack of indolence

Stressi. Ikävä kyllä valtaosa huhtikuun päivistäni on kulunut suuren stressipilven varjossa. Stressi, jolle ei edes ole selkeää syytä, kohdetta, nimeä. Elämä vaan tuntuu niin hektiseltä, Suomi on synonyymi stressille. Mun pitäisi venyä miljoonaan paikkaan, juosta laput silmillä kilometrikaupalla. Takaraivossa soi nonstoppina kiirekiirekiire. Kaadun illalla liian myöhään sänkyyn uupuneena, mutta uni ei uskalla tulla koska pää on täysi itsestään muistuttavia tekemättömiä asioita.

Mä olen onnistunut nostattamaan oman oloni ihan sinne stressiparaabelin lakipisteeseen. Mua ärsyttää vuorokauden vähäiset tunnit, loputtomat to do-listat ilman rukseja, aikatauluttomat aikaansaamattomuudet, jopa kanssaihmisten somekäytös. Mä stressaan ja murehdin asioista, joille en itse voi mitään. Mulla on marttyyripuuska ja maailmantuska.

Priorisointi olisi tärkeää. Erityisesti blogi on toiminut sijaiskärsijänä muutoksen ja myllerryksen aalloissa. Ei mulla ole mitään kirjoitettavaa, munhan pitää nyt stressata! Nyt on niin hektistä ja vaikeaa, mullahan on tämä tekosyykortti kädessä!

Haluaisin vain uskoa hyviin haltijattariin, hammaskeijuihin, pääsiäispupuihin ja höpöhöpöhepokattiin jotka antaisivat minulle toivomuksia. Viisi tai kolmekin riittäisi. Ihan ensimmäiseksi haluaisin nukkua yli kuusituntiset yöunet. Uni on se, mistä alan aina ensimmäisenä tinkimään stressin vyöryessä päälle. Olisi ihanaa saada nukkua riittävästi - ehkä jopa hivenen enemmänkin.

Toiseksi haluaisin oppia hallitsemaan sitä aikaa, vangitsemaan sen omaan tauluunsa, ja lopulta hylkäämään sen. Haluaisin oppia tekemään asiat rennosti ajallaan, heti kun hetki vaikuttaa riittävältä. En syke pilvissä varttitunnissa sata rautaa tulessa oman pyllyn alla.

Ja koska olen ammattivalittaja, haluaisin jo vihdoin viimein katkaista tämän uraputken. Vaihtaa työpaikkaa. Oppia rennomman ja huolettomamman elämänasenteen. Lopettaa syyttelemisen, koska asioilla on vain tapana tapahtua. Ja järjestyä.

Kuvat: we♥it