Ikävä

Mä heräsin tänään painajaiseen, jossa juoksin 20-luvun hapsumekossa ja Sinkkis-Carrien sinisissä häämanoloissa karkuun miestä, joka oli kuulemma isäni kaksoisveli. Heräsin lievässä paniikissa, ja turvassa ollaan, isällä ei ole yhtään veljeä ja se oli vain unta-läpikäynnin myötä mulle tuli ihan hirveä ikävä. Hirveä ikävä korkokenkiä.

Niinpä mä heitin jalkaan tosi korkeat avokkaat, sellaiset, joilla ei ole ainakaan puoleen vuoteen mitään asiaa ulkoilmaan, ja aloin tekemään kodin pikku askareita. Mä tein reilunkokoisen viikonloppuaamupalan korkkarit jalassa, jonka söin korkkarit jalassa. Sitten maksoin laskuja korkkarit jalassa, ja imuroin korkkarit jalassa eteisen ja olohuoneen. Edelleen korkkarit jalassa mä istahdin sohvalle tyytyväisenä siitä, että yksinasuminen mahdollistaa kaikki tällaiset järjenköyhät mieliteot ilman kenenkään kummasteluja, tai pahimmassa tapauksessa jopa kieltämistä.

Uni sai mulle myös pakkomielteen hapsumekossa. Niitä myytiin reilu viisi vuotta sitten pitkään henkkamaukalla, alessakin niitä näkyi kuukausikaupalla varmasti alle kymmenellä eurolla, vaan minä hömelö en tajunnut omaani silloin ostaa, ja kadun tätä ohikävelyä edelleen säännöllisin väliajoin. Päivän agendana onkin etsiä jostain nettikaupasta se hapsumekko, ettei vastaavia painajaisia tarvitse enää katsella. Ja äkkilähtö sellaiseen maahan, missä korkokenkien käyttö on mahdollista tähän vuodenaikaan.

Yö Floridan

01:00 Mä herään parin tunnin torkkujen jälkeen esivalmistelemaan pitsataikinan ja pistän kahvin tippumaan.

02:00 Lämmittelyinä Ducks vastaan Leafs. Valitsin pitsan täytteet, tänään herkkutattia, kantarelleja ja tomaattia. Uuni lämpimäksi ja ruoka paistumaan.

02:15 Vahingoniloista naurua Phil Kesselille. Kaipaan kylmää Heinekenia, mutta sellaista ei löydy jääkaapista. Pitää juoda vain vettä, onneksi sekin on hyvää.

02:25 Pitsa pois uunista. Päätän lisätä rucolaa koko komeuden päälle, koska se on hyvää ja kivan väristä.

02:34 Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä meidän kansallislaulun laulajastamme Jim Cornelisonista nähtyäni Floridan esityksen.

03:01 Eka erä on tylsä, joten pohdin epäoleellisuuksia, kuten kuinka miesmäisen kuvan musta saa tämän blogin perusteella, vaikka aloitusviestissä lupasinkin, että mun elämä on muutakin kuin jääkiekkoa. No, ei se tänä yönä ole.

03:13 Erätauko! Suunnittelen levittäväni isolla kädellä vartalovoita ja lakkaavani kynnet. En ehdi tehdä kumpaakaan.

03:32 Sanoin viimeksi kahdeksan tuntia sitten, että rakastan suuresti, kun maalivahti ottaa roolia ja hymyilin Crawfordin mäjäyttäessä häiriköimään tullutta pantteripakkia.

03:38 Kadehdin Chicagon ylivoimaa ja toivon Jokereille joskus edes neljänneksen yhtä hyvää.

03:46 Sulan Coreyn rankkaritorjuntataitojen edessä

03:58 En just nyt tiedä, kuka on Floridan numero 18, mutta väitän, että jopa Trevor Gilliesillä sytyttää nopeammin, kuin tuolla mystisellä herralla.

04:03 Huusin kovaan ääneen "KRUUUUUUU" vain tajutakseni, että se olikin Bickellin maali. Kaksnolla kelpaa kuitenkin.

04:12 Havaitsen, että tämän postauksen kuvituksena on suosikkini anonyymilukijoiden inhonkohteista: epäterveellinen ruoka, ruma lippis, joukkue, jossa ei pelaa suomalaisia ja mun meikitön naama. Haleja ja pusuja jokaiselle, joka pahoitti mielensä kuvista.

05:11 Hätkähdän hereille, jatkoaikaa minuutti jäljellä. Thomas on kadonnut tolppiensa välistä. Chicago on tuttuun tyyliin pelleillyt vikan erän ja päästänyt Pantterit rinnalle. Onneksi se ei ole vakavaa, tämä on vain jääkiekkoa. Onneksi en nähnyt erään mötkön Facebookin mukaan "uran hienointa" maaliinjohtanutta syöttöä, muuten saattaisin olla huomattavasti huonotuulisempi.

05:19 Ollaan taas Chicagon kanssa rankkareilla, yllätys. Kanelta uskomattoman turhat veivikikkailut omalla vetovuorollaan, onneksi Sharpin ranne ratkaisi taas ja Corey oli varma kuin helmitaulu. Ja onneksi mun keskiviikko on vapaapäivä, saan nukkua vaikka kahteentoista jos tahdon niin. Näissä merkeissä toivotan hyvää yötä.

There is only a thin line between being lonely or free

David Bowie - Space Oddity

Marraskuu on aina ollut mulle melkein liian helppo. Toiset valittelevat ylitsepääsemätöntä masennusta, pimeyttä, kylmää, epätoivoa ja vuoden loppumista. Mä hykertelen tyytyväisenä, kynttilöitä saa polttaa yötä päivää, harjoitella kerta toisensa jälkeen neulomista, että oppisi edes luomaan silmukoita, lukea Muumilaakson Marraskuun viidellä kielellä, juoda glühweinia, ja kuunnella musiikkia. Millekään toiselle kuukaudelle tuskin on omistettu yhtä paljon biisejä kuin marraskuulle. Marraskuumasentelijat ovat vapauttaneet yhdennentoista kuukauden täysin suorituspaineista, marraskuussa löysäily on hyväksyttävää. Marraskuussa mä pärjään kyllä. Sen sijaan voisin vuosi toisensa jälkeen syyttää lokakuuta murhan yrityksestä.

Kuukauden toinen viikonloppu, kun en tee periaatteessa mitään. Kolmessa päivässä olen valinnut tapetteja, ajanut poikkeuksellisen monta kilometriä, kirjoittanut tuhatsanaisen novellin, saunonut ja yökyläillyt kummitädillä, juonut litrakaupalla kahvia, leikkinyt isosiskoa ja viettänyt kahdet synttärit ja yhdet nimpparit. Tänä viikonloppuna on ollut enemmän ohjelmaa kuin kuun muina päivinä yhteensä. Lokakuu saa vain kaiken tuntumaan ei miltään.

Mä en ole koskaan halunnut olla ehdottomasti ja nimenomaan joku eläinlääkäri tai kultaseppä. Kysymykset, kuten ammatinvalinta, asuinpaikka, hiusten väri ja lempiruoka tuntuvat edelleen mahdottomilta. Mä en tiedä melkein mitään. Ainoastaan yksi juttu, mitä haluan, on aina ollut tiedossa kristallinkirkkaasti: olen aina halunnut olla yksinomaan onnellinen. Näin lokakuussa olen löytänyt itseni usein miettimässä, olenko mä onnellinen. Jos en ole nyt, miten mä voisin olla?

Näinä ohikiitävinä päivinä mä olen saanut tylsistyä tv:n edessä, juoda viiniä, syödä epämääräisyyksiä, kokea urheilullisia ilon ja surun hetkiä ja liiallisen yksinolon aiheuttamat turhautumisitkut. Yksin. Lahdessa. Kiitos, lokakuu. Toisaalta olen myös saanut nauraa ystävien kanssa nesteet silmissä, arvostella One Directionia esiteini-ikäisen fanitytön kanssa, ulkoiluttaa kissanpentua, kuunnella kummitädin kanssa vuosien jälkeen David Bowieta, vieläpä oikealta CD:ltä. Sunnuntai-iltayhdeksän kotiinpaluu ei tuntunut yhtään ahdistavalta mun oivaltaessa, että mulla on etuoikeus olla aina vapaa lähtemään. Yksin, ystäville, ystävän kanssa. Ja vapaus, se on se avainsana joka tekee mut onnelliseksi. Lokakuusta välittämättä.