Sä kysyt, ja kaikki on ookoo

Helsinki 78-82 ft. Villa Nah - So Lifelike

Havahduin siihen, että en ole pitkään aikaan kirjoittanut postausta siitä, mitä mulle kuuluu juuri nyt, missä mennään. Nää on henkilökohtaisesti mulle aina kaikkein mielekkäimpiä postauksia, enkä oikein ymmärrä, miksi nämä ovat jääneet niin pitkäksi aikaa unholaan...

Mymmeli tuli kotiin, iloinen jälleennäkeminen, kuten kuvastakin huomaa! Mymmelin piti alun perin olla äidillä hoidossa vain yhden yön yli, maaliskuun ekan viikonlopun, kun mä olin Helsingissä Talviklassikoimassa ja jatkoilemassa. Äiti ei kuitenkaan raaskinut tuoda kissaa mulle heti takaisin, vaan vierailu venähti. Ottaisi oman kissan jos ajallaanpalauttaminen on niin vaikeaa... Onneksi Mymmeli on taas täällä, mulla ehti olla jo ikävä!

Mulla ois lukemista vaikka muille jakaa! Mä luen todellakin laidasta laitaan, tällä hetkellä listalla niin chick-lit-hömppää, eroottista historiafiktiota, informatiivista tekstiä, kuin inspiraatiotakin. Nykyään luen paljon vähemmän, kuin ennen. Aiemmin kirjoja tuli ahmittua ihan romaani päivässä-tahtia. Nyt olisi mukamas tärkeämpääkin tekemistä, ja lukuharrastus on jäänyt vähemmälle.

Tänään avattiin terassikausi! Olin satamassa kahvilla, ja koska aurinko paistoi niin kauniisti, päätettiin kahvitella ulkona. Huono idea, tuuli oli armoton. Meteorologien lupaama taka-taka-talvi siirtänee terassikauden vakiintumista arkirutiineihin pidemmälle kevääseen.

One life, one love, one team

Silloin joskus alaikäisenä kaikki viinanhuuruiset kaveritapaamiset jätettiin kertomatta äidille. Nyt alkoholi on vaihtunut jääkiekkoon. Kun äiti soittaa mulle kysyäkseen kuulumisia, mä kerron, että olen Helsingissä moikkaamassa kavereita. Jätän kertomatta, että kaverit moikataan lätkämatsissa. Vaikka tuollainen oleellisuus sanomatta jääkin, äiti taitaa kuitenkin arvata missä tytär liikkuu. Aivan kuin silloin joskus alaikäisenä.

Play off-kausari tuli tänään postissa. Mä en oikein itsekään tiedä mitä mietin maksaessani laskua. En varmaan mitään. Sen kun tietää jo valmiiksi, toivotaan pitkää kevättä, mutta sama juttu vuodesta toiseen, ei ollut vieläkään meidän kausi. Ei voida enää sanoa ensi kausi on meidän. Ensi kautta ei enää tule.

Tunne ja tieto ei kulje käsi kädessä. Jok'ikisen voiton jälkeen musta tuntuu, että me ei hävitä enää yhtään ottelua, vaan mennään pitkälle ja loppuun asti. Pelottava tunne, kokemus kertoo jotain ihan muuta, ja todennäköisyyskään ei ole meidän puolella. Mä kuitenkaan en halua kieltää itseäni tuntemasta, vaan elää Jokereiden mukana aidosti niin ylä- kuin alamäetkin. Pahoina jokeripäivinä sitä kun miettii miten paskoista esityksistä pelaajille palkkaa maksetaan, ja miksi mun edes pitää katsoa sitä kärsimysteatteria - ja vielä maksaa siitä.

Jokerit on mulle henkilökohtaisesti Jekyll ja Hyde. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mitä saa. Hetkittäin Jokerit on maailman rumin kirosana, hetkittäin jotain niin taitavaa, että sitä ei voi kuin katsoa hiljaa suu auki. Persoonasta toiseen vaihtuminen voi tapahtua silmänräpäyksessä. Ja illasta toiseen mä löydän itseni Jaffalta odottamasta, millainen persoona jäällä tänään esiintyy.

Hullua? Kyllä.  
Eikö mulla olisi hyödyllisempää tekemistä? Kyllä.
Mutta maailmassa olisi paljon haitallisempiakin riippuvuuden kohteita kuin jääkiekko.

Back to the 80's

Koin etkot, baarin ja jatkot. Harvoin olen jaksanut yhtä hyvin. Kuvamateriaali juhlista on poikkeuksellisen suppeaa, ensinnäkin siksi, että halusin suojella kanssajuhlijoideni yksityisyyttä  -  ja toiseksi - vain hyvin harva kuva oli tärähtämätön, kiitos hivenen maistissa olleen kuvaajan. Itsehän olin täysin selvä.

Illan avainsanat olivat slaavikyykky, Kirka ja Never gonna give you up. Mun kasarilookin näkee kuvista, oltiin pukeuduttu Johannan kanssa kutakuinkin samalla kaavalla eri väreissä. Jostain syystä mulla oli koko illan hirveä amerikkalainen uutistenlukija-olo, näytän mielestäni ihan uutisankkurilta. En kyllä tiedä, luettiinko jenkkilässä 80-luvulla uutisia kreppitukassa.

Mun olkatoppaukset on kokoluokkaa Arnold Schwarzenegger, mutta kasarivuosina kai kaikissa vaatteissa oli toppaukset, niin olissa kuin muuallakin. Säärystimet on väritykseltään näköjään enemmän 70- kuin 80-lukua, mutta saanen sen anteeksi. Äiti oli saanut noi äidiltään 18-vuotiaana, mä en itse jaksanut ehtinyt kutoa asuun paremmin sopivia. Mulla on paha tapa heittää asioita överiksi, mutta kyseisellä vuosikymmenellä överiksiheittäminen taisi olla enemmän sääntö kuin poikkeus.