Urbs aeterna

Äiti ja minä lähdettiin viettämään aftereasteria Roomaan. Ei välttämättä mikään järkevin ajankohta, kanssaturisteja on enemmän kuin sardiineja Välimeressä. Huomispäivän ohjelmana piti olla Vatikaani, mutta hotellin nainen varoitteli vähintään neljän tunnin jonotuksesta vaikka lähtisi aamulla aikaisin. Saa nähdä jaksaako matkakumppani jonottaa, itsekään en ole mikään pitkäjänteinen odottelun ystävä. Johan siitä kertoo tämä äkkilähtökin.

Mä olen aina ollut todella huono pakkaaja. Kaikkea mukamas tarvitsisi. Esimerkiksi Itävaltavuoteen lähdettiin kolmella täydellä matkalaukulla. Ja pari joulua sitten olin viikon Teneriffalla, mukana kuudet kengät. Niistäkin neljät olivat korkkarit, maailman ihanteellisimmat rantakengät. Tällä kertaa mun laukku näyttää ihan kohtuullisesti pakatulta.

Jos makuero lehmä- ja puhvelimozzarellan välillä on kuin yöllä ja päivällä, campanialaista puhvelimozzarellaa maistaessa lennetään jonnekin ajattomaan avaruuteen. Mentiin syömään legendaarista hyvän ravintolan löytämiskaavaa hyväksikäyttäen: paikkaan mikä on sivukadulla, ja missä on paljon paikallisia. Löydettiin taverna lehtiterassilla ja naapuripöydässä istui äänekäs perheyhteisö, joten pieleen ei voitaisi mennä. Kaikki meni putkeen, myös mun mereneläväpasta oli maailman parasta. Syön aina ulkomailla mereneläviä yli äyräiden, mikäli meri on kohtuullisen lähellä. Mun pastan proteiinit olivat kuulemma lähtöisin kolmenkymmenen kilometrin päästä Ostiasta.

Tänään oli Rooman 2767. syntymäpäivä, ja eksyttiin ihan sattumalta Circus Maximukseen kesken koko kansan synttäribileiden. Ensiksi oli jotain kansantansseja, sitten maailman pitkäveteisin parinsadan osallistujan loppusota, selostettuna italiaksi joka on mulle ihan käsittämätön kieli. Mitään ei ymmärretty, mutta synttäreiden kunniaksi ostettiin jäätelöä.

Ostern

Lankalauantai oli täällä Lahdessa nätti ja aurinkoinen, joten mä päätin lähteä viettämään sitä landelle äidin luokse. Mymmelikin nautti silminnähden saadessaan ulkoilla vapaasti kuivalla pihalla. Mymmeli on siitä typerä kissa, että se pysyy aina näköetäisyydellä talosta, vaikka vieressä olisi metsää, lätäkköä ja vaikka mitä jännittävää. Eikä se pyydystä mitään heinäsirkkoja isompaa, ja tulee kutsuttaessa luokse.

Avattiin terassikausi syömällä. Mun teki mieli perinteistä pääsiäisruokaa, lammasta, uunijuustoa ja suklaata. Tämä oli se pääsyy käväistä äidin luona, juhlaruokatraditioista on aina ennen pidetty kynsin hampain kiinni. Nyt namit jäi saamatta ja me grillattiin. Ja lihakin oli poroa. Kai ne perinteet on tehty rikottavaksi.

Niittishortsit

Joskus vuonna jalmari ja käpy näin Weheartitissä shortsikuvan, joka vei multa sydämen ja parit yöunetkin. Metsästin aikani noita niin Runwaydreamzilta kuin jonkun kotiaskartelijan tekeminäkin Etsystä ja ties mistä kera kirahvein, kissain ja koirain. Yritin nakittaa askartelutaitoista ystävää tekemään mulle tollaiset, ja lopulta unohdin. Sitten, farkkuvarastoani karsiessa muistin taas nuo yhden ajan rakkausshortsit ja päätin, että minä ite. Ihan hyvä saavutus kun ottaa huomioon, että mä olen kärsimätön, taiteellisesti lahjaton ja ompelutaidoton.

Näihin tarvittiin uhraamiskelpoiset farkut, kloriittia, sadan niitin pussi, vasara, sakset, ämpäri ja ratkoja. Unohdin kuvata kaikki välivaiheet, joten yritän selittää mitä tein. Tekojen selittäminen jälkeenpäin on usein vaikeaa, mutta kysymykseen miten? on helpompi vastata kuin kysymykseen miksi?

Ensiksi leikkasin lahkeet omille muodoilleni siveellisimpään mahdolliseen minimittaan, eli mikroshortseista ei ihan vielä puhuta. Ja ratkoin noi järkyttävät oranssit takataskutikkaukset pois. Koska halusin shortseista vaaleat, höläytin ämpäriin aimo annoksen kloriittia ja shortsit perään vaalentumaan.

Puolentoista tunnin kloriittiliotuksen jälkeen pikapesu (mun pesukoneen pikapesu kestää sata minuuttia...) ja lahkeetkin rispaantuivat just niinkuin piti. Kokemuksen vähemmän matala mutta sitäkin syvempi rintaääni nimittäin kertoo, että kun alkuun on päästy, jatkossa rispaantumista ei pysäytä mikään. Ratkoin takataskusta yhden sivun, ja ompelin reunaan taitoksen.

Niitit tekivät pahaa jälkeä käsille, mutta kuten tatuoimisen ja synnyttämisenkin kanssa: joutuu kärsimään, jos haluaa lopputuloksen olevan hieno ja mieleinen. Olin lukenut jostain niksipirkasta, että vasaran kanssa niitit saa helpommin läpi farkkukankaasta. Myytti murrettu, kiinnitin viisi niittiä vasaralla ja hajotin kaksi, loput painelin omin pienin kätösin.

Multa puuttuu käytännössä täysin avaruudellinen hahmotuskyky ja symmetriataju. Yritin perfektionismipuuskassani noin neljä tuntia kohdistaa niittejä suoraan, jonka jälkeen ajattelin, että olkoot ja annoin niiden mennä vinksin vonksin vähän vähemmän sinnepäin. Tuskin kukaan tulee vatupassin kanssa mun takamustani mittailemaan. Jos tulee, toivotan hauskoja mittailuhetkiä!

Yllättävää kyllä, niittitakataskun kanssa istuminen ei yhtään satu pyllyyn. Lempparishortsit done, pääsisipä vain pian käyttämään niitä. Onneksi kesä on jo jollakin ovella. Toivottavasti löytää tiensä pian tänne.