Urbs aeterna

Äiti ja minä lähdettiin viettämään aftereasteria Roomaan. Ei välttämättä mikään järkevin ajankohta, kanssaturisteja on enemmän kuin sardiineja Välimeressä. Huomispäivän ohjelmana piti olla Vatikaani, mutta hotellin nainen varoitteli vähintään neljän tunnin jonotuksesta vaikka lähtisi aamulla aikaisin. Saa nähdä jaksaako matkakumppani jonottaa, itsekään en ole mikään pitkäjänteinen odottelun ystävä. Johan siitä kertoo tämä äkkilähtökin.

Mä olen aina ollut todella huono pakkaaja. Kaikkea mukamas tarvitsisi. Esimerkiksi Itävaltavuoteen lähdettiin kolmella täydellä matkalaukulla. Ja pari joulua sitten olin viikon Teneriffalla, mukana kuudet kengät. Niistäkin neljät olivat korkkarit, maailman ihanteellisimmat rantakengät. Tällä kertaa mun laukku näyttää ihan kohtuullisesti pakatulta.

Jos makuero lehmä- ja puhvelimozzarellan välillä on kuin yöllä ja päivällä, campanialaista puhvelimozzarellaa maistaessa lennetään jonnekin ajattomaan avaruuteen. Mentiin syömään legendaarista hyvän ravintolan löytämiskaavaa hyväksikäyttäen: paikkaan mikä on sivukadulla, ja missä on paljon paikallisia. Löydettiin taverna lehtiterassilla ja naapuripöydässä istui äänekäs perheyhteisö, joten pieleen ei voitaisi mennä. Kaikki meni putkeen, myös mun mereneläväpasta oli maailman parasta. Syön aina ulkomailla mereneläviä yli äyräiden, mikäli meri on kohtuullisen lähellä. Mun pastan proteiinit olivat kuulemma lähtöisin kolmenkymmenen kilometrin päästä Ostiasta.

Tänään oli Rooman 2767. syntymäpäivä, ja eksyttiin ihan sattumalta Circus Maximukseen kesken koko kansan synttäribileiden. Ensiksi oli jotain kansantansseja, sitten maailman pitkäveteisin parinsadan osallistujan loppusota, selostettuna italiaksi joka on mulle ihan käsittämätön kieli. Mitään ei ymmärretty, mutta synttäreiden kunniaksi ostettiin jäätelöä.