Fool's gold

Teenage Fanclub - Everything Flows

Huhheijakkaa, tämän postauksen poseeraukset näyttävät totuttuakin eeppisemmiltä. Kameran edessä oleminen on yksi niistä lukuisista asioista, joita en vain osaa. Poseeraus on aina mulle sellaista henkinen pissi housuissa-meininkiä, ensimmäisen kuvan perusteella voisi luulla sen olevan tällä kertaa myös fyysistä. Photobombaava kauniin oranssi kissa on nimeltään Viiru.


Parhaimmat vaatekappaleet ovat usein niitä, joista ei osaa äkkiseltään sanoa ovatko ne ihania vai hirveitä. Rakastin lapsena kiiltävää kultaista tikkitakkiani. Se oli niin tyylikäs ja suorastaan kuninkaallinen. Käytin sitä melkein jokaisissa juhlissa, esimerkiksi räväkänretliinin vekkihameen kanssa, neljä saparoa päässä. Kampaukset ja vaatteiden yhdistely ovat aina olleet vahvimpia puoliani.


Olin ihan myyty, kun bongasin tuon kultaisen löysän ja ohuen takintapaisen henkkamaukan poistoista. Ensireaktio oli hyi kauhistus, jonka jälkeen tuli pohdinta: toihan voisi näyttää tosi makeelta päällä. Myyty kymmenellä eurolla.

Hiusviha

Syksy on negatiivisuuden ja masentelun aikaa. Koska mä olen luonteeltani muutenkin pessimistisrealistinen, pikkuasioista angstaaminen sopii mun syksyyn kuin isi äitiin. Ja erityisesti tänään mua raivostuttaa suunnattomasti mun omat hiukseni. Tekisi ihan mieli leikata ne pois ja kutoa niistä rukkaset.

Hiukseni ovat luonnostaan vaaleat, ohuet, lasimaiset ja erittäin helposti takkuuntuvat. Harjata saisi vähintään tunnin välein. Vajaa kaksi kuukautta sitten mun hiuksia kerrostettiin voimakkaasti, ja nyt malli on ylikasvanut sekä vaikea. Mun hiuksissa on tasan kolme kampausvaihtoehtoa, joilla voi lähteä julkisille paikoille: ylikasvanut debbieharry, ylikasvanut debbieharry otsatukka jonnekin päin, sekä geelillä/lakalla/vahalla/muulla saatavilla olevalla hiustuotteella sliipattu wetlook-poninhäntä. Jokainen "kampaus" kuitenkin latistuu muutamassa tunnissa, vaikka uittaisin pääni saavillisessa lakkaa. Kotona hiihdän aina tukka päätä myöten valuen.

Mä en osaa tehdä hiuksilleni melkeinpä mitään. Multa löytyy suoristusrautaa, minisuoristusrautaa, kreppirautaa, lainerautaa, piippausrautaa, ilmakiharrinta ja kiharruspuikkoa, mutta en jostain syystä saa millään näistä symmetristä ja tasapainoista lopputulosta. On pinniä, pantaa ja ponnaria. En osaa väkerrellä mitään hienoja kiertolettejä ja punoksia, mun kädet ei vaan taivu. Ei, vaikka vielä pari vuotta sitten pystyin laittamaan jalat niskan taakse ja punnertamaan siitä käsilläseisontaan. Epästandardipituisista hiuksistani ei saa tehtyä edes nutturaa, vaikka olisi apuna mitkä tahansa valkit, välkyt ja donitsit.

Kaksi vuotta sitten mä tein aikuisikäni suurimman hiusvirheen värjätessäni hiukseni tummaksi. Vaikka käytännössä kaikki kehuivat, kuinka tumma pukee mua niin hyvin ja tekee musta kypsemmän ja fiksumman näköisen, tumma tukka ei ole mua varten. Reilussa vuodessa olen saanut lähes koko tukan takaisin luonnolliseen väriinsä. Mä en halua enää ikinä värjätä, mä en ole syntynyt tummaksi. Miksi mun pitäisi näyttää älykkäämmältä kuin mitä oikeasti olen?

Mun ideat on ihan nollissa. Rakkaat vakiokampaajani eivät tykkää vapaat kädet muttei väriä-ehdotuksistani, pitäisi aina olla jotain osviittaa. Mä en tiedä enää, millä voisin pelastaa pääasiani. Tietääkö joku muu?

So it began

Kuvat on Lotan ja Leenan ottamia, mä olin huono ja väärinvarustautunut.

Ristiriitaisin tuntein hyppäsin eilen Jaffalle KHL-kiekkoilun pyörteisiin. Mielessä oli niin paljon asioita mitkä ovat kerrassaan huonosti, mistä en tykkää. Kaiken kun pitää aina tapahtua mun mielen mukaan. Tyyneys ja huolettomuus iski vasta kun Antti-Jussi Niemi katsoi muhun kertoen äänettömästi että ei mitään hätää. Samoin kävi muuten viime kauden kotiavauksessa. Jormanpoika Niemi on mun henkilökohtainen zen.


Mä tiedän rakastavani tota seuraa. Huomasin sen, kun alkuesittelyjen ja Maamme-laulun (ja Valko-Venäjän nälkävuoden pituisen kansallislaulun) aikana alkoi erinäisistä syystä itkettää. Ja mä tunsin. Tunsin iloa tehdystä maalista, inhoa jonkun pelatessa häpeäksi numerolleen, raivoa typerästi pelatusta tilanteesta, vahingoniloa vahinkojäähystä. Jokerit ei ole mulle ihan sama, eri tunteet osoittavat rakkauden. Mun ei tarvitse rakastaa koko joukkuetta, mutta mä voin rakastaa kokonaisuutta.


Pelillisesti itse ottelu oli liiankin tuttua Jokerikiekkoa. Vaikka miehistö on melkein kokonaan vaihtunut, taika taitaa olla siinä logossa. Hallitaan kiekkoa, mutt a haetaan liian hienoa ja monimutkaista. Mikään ei meinaa mennä sisään. Vastustajan harvoista tilanteista tulee taas lähes poikkeuksetta maali. Jos me tehdään maali, maalin jälkeinen pelaaminen vedetään läskiksi. Ei mitään uutta Arenan kirkkaiden valojen alla.


Lisämausteensa tuo kerrassaan pelottava maalivahtikaksikko. Eilen tolppien välissä pönötti säkillinen apulantaa, eikä luottoa toiseenkaan veskariin löydy. Luottamus pitää ansaita. Ihan oikeasti, mun pieni ja sievä Volta-imurikin olisi luultavasti taannut Jokereille voiton eilen. Siinä on sentään pyörät, se liikkuu.