So it began

Kuvat on Lotan ja Leenan ottamia, mä olin huono ja väärinvarustautunut.

Ristiriitaisin tuntein hyppäsin eilen Jaffalle KHL-kiekkoilun pyörteisiin. Mielessä oli niin paljon asioita mitkä ovat kerrassaan huonosti, mistä en tykkää. Kaiken kun pitää aina tapahtua mun mielen mukaan. Tyyneys ja huolettomuus iski vasta kun Antti-Jussi Niemi katsoi muhun kertoen äänettömästi että ei mitään hätää. Samoin kävi muuten viime kauden kotiavauksessa. Jormanpoika Niemi on mun henkilökohtainen zen.


Mä tiedän rakastavani tota seuraa. Huomasin sen, kun alkuesittelyjen ja Maamme-laulun (ja Valko-Venäjän nälkävuoden pituisen kansallislaulun) aikana alkoi erinäisistä syystä itkettää. Ja mä tunsin. Tunsin iloa tehdystä maalista, inhoa jonkun pelatessa häpeäksi numerolleen, raivoa typerästi pelatusta tilanteesta, vahingoniloa vahinkojäähystä. Jokerit ei ole mulle ihan sama, eri tunteet osoittavat rakkauden. Mun ei tarvitse rakastaa koko joukkuetta, mutta mä voin rakastaa kokonaisuutta.


Pelillisesti itse ottelu oli liiankin tuttua Jokerikiekkoa. Vaikka miehistö on melkein kokonaan vaihtunut, taika taitaa olla siinä logossa. Hallitaan kiekkoa, mutt a haetaan liian hienoa ja monimutkaista. Mikään ei meinaa mennä sisään. Vastustajan harvoista tilanteista tulee taas lähes poikkeuksetta maali. Jos me tehdään maali, maalin jälkeinen pelaaminen vedetään läskiksi. Ei mitään uutta Arenan kirkkaiden valojen alla.


Lisämausteensa tuo kerrassaan pelottava maalivahtikaksikko. Eilen tolppien välissä pönötti säkillinen apulantaa, eikä luottoa toiseenkaan veskariin löydy. Luottamus pitää ansaita. Ihan oikeasti, mun pieni ja sievä Volta-imurikin olisi luultavasti taannut Jokereille voiton eilen. Siinä on sentään pyörät, se liikkuu.