Lohturuokaa

Eräänä kaatosateisena ja pimeänä iltana sangen pahamaineisessa Barcelonan kaupunginosassa avasin kiukkuisena ja itkuisena neonvalokaapeleilla koristellun oven pieneen paikalliseen ravintolaan. Mä en ollut ehtinyt syömään koko päivänä mitään, olin lievästi eksyksissä ja mukanani oli suorastaan naurettavan vähän rahaa. Otin päivän tarjouksen, enchiladas suizas. Sain eteeni maailman parasta ruokaa, ainakin siltä se silloin tuntui.

Tänään, kun sää on ruma, takana rankka päivä ja elämä jakaa sarjassa potkuja päähän, kaipaa lohtua. Ja mulle ruoka on paras lohduttaja. Tänään muistin tuon muinaisen mustan päivän ruuan, ja päätin kokeilla samaa kotona. Mulla ei ole aavistustakaan mitä tuo barcelonalaisenchilada-annos sisälsi, joten otin vapauden yhdistellä ja varioida useita eri reseptejä. Vaikkei ihan autenttiselta maistukaan, ei tällä metsään menty.

ENCHILADAT

8 maissitortillaa

200 g juustoraastetta

2 dl ruokakermaa

ranskankermaa

Jauhelihakastike

500g jauhelihaa

4 isoa tomaattia

1 dl vettä tai tomaattimehua

iso sipuli

3 valkosipulinkynttä

1/2 (punainen) paprika

1/2 (vihreä) chili

1 tl juustokuminaa

1 tl cayennepippuria

korianteria

Pilko sipulit pieneksi silpuksi, ja kuullota paistinpannulla tilkassa öljyä. Lisää ja ruskista jauheliha. Mausta jauheliha sen vielä ollessa raakaa juustokuminalla ja cayennepippurilla. Pilko paprika ja chili paloiksi ja lisää pannulle kun liha on kypsynyt. Pilko tomaatit pieniksi lohkoiksi (mulla oli 150 g kirsikkatomaatteja ja 2 isoa tomaattia) ja lisää pannulle nesteen ja hienonnetun korianterin kanssa. Anna hautua miedolla lämmöllä vähintään 45 minuuttia.

Tacokastike

2 isoa tomaattia

1/2 vihreä chili

1/2 punainen chili

1/2 (punainen) paprika

jalapenoja

pieni sipuli

valkosipulinkynsi

1 rkl viinietikkaa

1/2 tl ruokosokeria

1/2 tl cayennepippuria

1/2 tl juustokuminaa

suolaa ja pippuria

Pilko kasvikset. Kuullota sipulia, valkosipulia ja paprikaa öljytilkassa. Lisää jalapenot, chilit ja mausteet, hauduta hetki. Lisää tomaatit, sokeri ja etikka, ja anna hautua n. 15 minuuttia. Soseuta kastike tarvittaessa.

Lämmitä uuni 180 asteeseen. Voitele uunivuoka, ja lisää pohjalle pari ruokalusikallista tacokastiketta. Rullaa täytettä tortillojen sisälle, ja aseta vuokaan saumasivu alaspäin. Mä en löytänyt maissitortilloja pahimpaan hätään mistään, joten käytin korvaavana tuotteena täysjyvävehnätortilloja.

Mulla on aika pieni uunivuoka, siihen mahtui neljä tortillaa ja reilu puolet jauhelihakastikkeesta, joten lisäsin loput ainekset puolikkaan annoksen mukaan. Tortillat voi täyttää vähemmälläkin täytteellä. Lisää sekä jauheliha- että tacokastikkeen loppu tortillarullien päälle. Kaada ruokakerma vuokaan, kuorruta juustoraasteella. Paista 180-asteisessa uunissa reilu 15 minuuttia.

Itse laitoin meksikolaislasagnen tarjolle tuikitavallisen vihersalaatin ja ranskankerman kanssa. Hyvää, lämmintä ja todella täyttävää!

Random facts

Leikin pienenä, että perunamuusi on peltoa, johon painelin haarukalla vakoja ja istutin muuta ruokaa niihin vakoihin. Ja ruualla leikkiminenhän oli kiellettyä.

Teatterissa, elokuvissa yms. haluan istua aina kaverini oikealla puolella. Tietenkin tässä käydään keskustelu "Kumman paikan sä haluut? - Ihan sama.." jonka jälkeen voin huoletta ottaa paikan ystävän oikealta puolelta, mulle kun se ei todellakaan ole ihan sama. En tiedä, onko kukaan koskaan havainnut mun tota tapaa. Jos ihmisiä on enemmän, voin istua myös keskellä, mutta jonkun tutun on pakko olla siinä vasemmalla puolellani.

Olen ihminen, jolle sattuu ja tapahtuu. Useimmiten sattuu. Ihme kyllä en ole vielä koskaan kokenut luunmurtumaa. Muuten onkin jääty auton alle, puolihukuttu ja pannutettu mitä omituisimmissa paikoissa. Puhumattakaan uskomattoman absurdeista tilanteista, joihin olen joutunut osalliseksi.

Rakastan rommia, mutta Captain Morgan on kenties ikuisella boikottilistalla. Jokainen NHL:ää jenkkilähetyksellä katsova ymmärtää varmasti miksi. Se mainos ansaitsisi kaikki maailman ärsyttävyyspalkinnot. Haluan ne merirosvomainokset takaisin!

Olen jo vuosia nähnyt painajaisia mullevipilvestä. Katson unessa säätiedotusta, jossa mullevipilven ilmestymisestä/lähestymisestä kerrotaan, mutten ikinä ole sitä unessa kohdannut, joten en tiedä tarkalleen millainen pilvi se on. Mullevipilvi ei koskaan ehdi havaittavaksi asti, koska herään jo pilven maininnan jälkeen mielettömän ahdistuneena ja itkuisena. Googlettelen aina toisinaan unenpöpperössä, josko joku muu tietäisi kauheasta mullevipilvestä jotakin.

Käytän puhelimessa autocorrectia, ihan jo pelkästään sen elämääntuoman huumoriarvon vuoksi. Olen esimerkiksi kutsunut ystäväni syömään täytettyjä paperikoneita, kerroin Patrick Kantaäidistä ja miettinyt, että Mymmelillä olisi taas pian NATO-lähettilään aika.

Selityksiä

Blogi on kärsinyt koko syksyn aikana huomattavasta hiljaisuudesta, joka on korostunut näin marraskuun aikana. Ellei jopa räjähtänyt käsiin totaalisesti. On siis selittelyn paikka.

Viimeisen puolen vuoden aikana osa mun sisäelimistä (ei, yllättäen maksa ei ole yksi niistä) on yrittänyt jättää irtisanomisilmoituksia, toistaiseksi tuloksetta. Viime viikot onkin eletty aika tiiviissä liitossa sairaalan kanssa. Mä en kirjoita kuitenkaan sairausblogia, joten en omasta oireilustani aio sen enempää avautua.

Myös mun elämäntilanne on muuttunut radikaalisti. Olen joutunut poistumaan mukavuusalueiltani, mikä on tuonut elämään niin hyvää kuin huonoakin. Vapauden määritelmän on saanut päivittää. Käsite koti on muuttunut, elämä on enää vain hyvin niukasti Lahteen sidottuna. Kovaa hintaa tästä joutuu maksamaan ja monta päivää vaihtaisin pois. Mutta eteenpäin mennään vielä.

Lisäksi, mä olin aina pitänyt itseäni hyvänä kirjoittajana. Viime aikoina olen saanut paljon rakentavaa palautetta, joka on saanut mut pohtimaan omia kirjoitustaitojani ja ylipäätään mielekkyyttä bloggaajana. Mä kun voin ilmaista itseäni muutenkin kuin kirjoittamalla, esimerkiksi puhumalla suoraan läheisilleni. Kerran vielä olin idealisti, nyt tuntuu, että en saa raavittua kasaan edes täytepostausta. Hittoon tekosyyt valokuvaamisen mahdottomuudesta hämärän aikaan, mä olen vain huono.

Kirjoittaminen kun joskus oli mun henkireikä, nyt se tuntuu toisarvoiselta. Mä en ole koskaan halunnut miellyttää massaa, joten julkinen bloggaaminen tuntuu jopa ironiselta. Mä en miellytä edes pientä prosenttia lukijoistani. Miksi kerjään tahallani turpaan provosoimalla ilkeitä anonyymeja, päivittäin? Tulevaisuus määrittää kohtalon.