Painajaisten täyttämä, lähes uneton yö ei voi olla hyvä alku yhdellekään päivälle. Tänään mulla oli kunnia olla tekemisissä uskomattoman ilkeiden ja negatiivisten ihmisten kanssa. Tämä yhdistettynä epäonnistuneeseen reissuun sairaalassa, yleiseen stressiin ja ronskeihin univelkoihin, aiheutti kerrassaan käsittämättömän itkukohtauksen mun saavuttua uupuneena kotiin.
Useimmiten itku puhdistaa ilmaa ja mieltä, niin tälläkin kertaa. Itkeskely estää mua muuttumasta tunteettomaksi, röyhkeäksi, epäempaattiseksi ja katkeraksi ihmiseksi. Sellaiseksi, jollaisia kohtasin tänäänkin, jotka ponnekkaasti yrittivät pilata päiväni. Kerätessäni itseäni eteisen lattialta silmät turvonneena, aloin vähitellen tuntea oloni suorastaan rentoutuneeksi. Kuvitteellista valoa kuvitteellisen tunnelin päästä.
Aloin purkamaan päivää poikaystävälle. Keskustelu kääntyi epäoleelliseen höpöhöpöön, lopulta nauroin hysteerisesti käytännössä kaikelle. Energia hiipi jostain kehoon, ja päätin purkaa sen ruuanlaittoon. Valmistin suuruudenhullusti jokirapusitruunapastaa ja rommivadelmapannacottaa, viineineen päivineen. Koska kaikkea pitää kokeilla, (myös kevytranskankermaa pastakastikkeessa) vaikkei välttämättä yhden aterian aikana.
Mitä opin tästä päivästä? Mun ei tulisi ottaa itseeni muiden negatiivisuudesta. Varsinkaan tuntemattomien, he eivät elä mun jokaista hetkeäni. He eivät ole osa mun elämääni. Jos he jotain ansaitsisivat, niin olankohautuksen. Kun jokapäiväisessa ajattelussa korostaa hyviä hetkiä, kauniita ajatuksia, naurunpyrskähdyksiä, koko elämä tuntuu täysinäisemmältä. Jos aamulla herätessä pakottaa edes hetkeksi hymyn huulilleen, aivot saattaa saada juksattua onnelliseksi. Parempaa huomista toivoen!
