Paikallinen sadekausi jatkuu vielä, ja vetinen harmaus sekä yleinen tekemisenpuute herättävät mielettömän kaukokaipuun. Jos en pääse Jamaikalle, tuon Jamaikan luokseni. Maailma on taide, se selvästi ilmaisee itseään sateen muodossa, maalaamalla taivaankannen likaisen siniharmailla vesiväreillä. Mä en osaa maalata, joten itseilmaisu hoituu ruuan avulla. Tämähän ei vieläkään ole ruokablogi.
Banaanit ovat aina olleet mulle vähän epämieluisia ystäviä, enkä ole syönyt niitä käsittelemättömänä kuin pakon edessä. Jamaikalainen banaanikeitto oli joskus ensimmäinen lääke mun banskuasennevammaan. Keitettynä banaani ei maistu enää imelälle ja rakenne on muuttunut sametinpehmeäksi, kerma pehmentää chilin alkumakua, mutta yllättää kyllä ajan kanssa. Chiliä saa laittaa reilusti, mikä antaa keitolle sen ainoan pirteyden - värinsä puolestahan se muistuttaa pitkälti ulkona vallitsevan sään sävyjä.
Nämä ihanat inspiraatiokuvat jotka jäävät luultavasti hyvin pitkäksi aikaa odottelemaan toteutustaan on poimittu aivan ihanasta
blogista, jota kannattaa käydä edes vilkaisemassa ;)
***
Jaaha, mulla on tää bloggaus vähän jäänyt. Ei oo ollu vaan oikeesti mitään kirjotettavaa kun on ollut töitä töitä töitä töitä. En muista oonko maininnut siitä että mulla viimeinkin alkaa viiden vuoden tauon jälkeen koulu 12.08. Tai siis PITI alkaa, mutta mä en ole käynyt siellä vielä kertaakaan koska oon kauheen laiska, saamaton lintsari. Ei vaan, tuli vaan semmosia mutkia matkaan etten ole yksinkertaisesti millään mahdollisuudella voinut mennä kouluun, mutta huomenna sitten viimein pääsen sinne palloilemaan ja ihmettelemään. Odotan innolla hämppäläisten katseita kun minä riksujuntti meen sinne koulun pihalle silmät ja huuli pyöreenä miettimään että "mitä vittua".
Tänään tuli uusia koulukirjojakin, hipelöin ne kannesta kanteen ja haistelin niitä. Vielä kun saa aikaseksi mentyä ostamaan parit vihkot ja kumit ja kynät niin meitsin koulureppu ois valmis.
***
Loppukevennykseksi kuva viime maanantailta. Et voi ikinä tietää mikä yhtäkkiä odottaa parvekkeella kun oot ollu koko päivän poissa kotoa. Ihanaa, mahtavaa. Helvetin kauhukakarat.
Ensinnäkin, mä menin aamulla kuuden aikaan lenkille. On hyvin harvinaista, että herään noin aikaisin, ja vielä harvinaisempaa on, että mä harrastan urheilua. Mä meen juoksemaan vain silloin, kun satun vihaamaan suuresti itseäni, kuten tänä aamuna herätessäni. Eräänlaista itsetuhoisuutta siis tuo kipittelykin. Selvisin hengissä, ja mieli tuntui paljon kirkkaammalta.
Ennen mä en koskaan syönyt aamupalaa. Tuurilla nappasin jonkun omenan
näkkärin tomaatin matkalla hotkittavaksi, usein ei senkäänlaista
aamupalaa. Ei, ellei joku ollut sitä valmiiksi varannut vartavasten
minua varten. Nykyään tuntuu, etten muuta syö kuin aamiaista.
Tänään tein lettuja, pannukakkuja, mitä noi nyt onkaan. Ensimmäistä kertaa itse! Mä en lähtenyt koskaan mukaan joka puolella tuuban täydeltä soineeseen banaaniletutfitnessjeejee-villitykseen, en ole ikinä maistanut ja tuskin tulen maistamaankaan, sillä mulle riittää ihan tavalliset letut. Mä sentään käytin niissä ruokosokeria ja paistoin kookosrasvassa! Sydämenmuotoisella pannulla!
Aamupalaksi siis pannukakkupinon koristeeksi aprikoosia, vadelmahilloa ja mustikoita. Mulla on pelkkiä pakastemustikoita, enkä edes pidä niistä. Tuoreet mustikat vaan näyttävät kadonneen jonnekin metsistä. Erittäin hyvä tee korvaa sentään tämänkin puutteen.
Mä oisin tahtonut jatkaa hyvin alkanutta aamua ulkona nauttien viimeisistä kesäpäivistä, mutta saankin leikkiä hetken lapsenvahtia ja syventyä suhteellisen tasokkaaseen novellikokoelmaan. Muuhun ei olisi enää aikaa.
