Mä en koskaan voita mitään. Siksi en myöskään ikinä osallistu mihinkään kilpailuihin, joissa voin mahdollisesti valikoitua 315000 ihmisen joukosta jonkun kivan pikku jutun voittajaksi. Maksaa liikaa vaivaa kirjoittaa yhteystietoja, saati jos pitää olla vielä jotain mieltä ja valita yksi joku useista vaihtoehdoista. Yleisen kilpailuvälttelyni tiedostavana meinasin pudota takapuolelleni muutama kuukausi sitten saadessani keskellä liikennekaaosta puhelun. Olin osallistunut johonkin ja voittanut jotakin, en vain kuullut, että mitä. Soittanut nainen varmisti, että onko osoitetietoni oikein voidakseen laittaa palkinnon sitten postissa. Mä olin kuin puulla päähän lyöty ja etsin kuumeisesti kalenteria, katsoakseni olisiko kyseinen päivä esimerkiksi ruotsalaisten aprillipäivä. Enhän mä harrasta kilpailuja.
Yllättyneisyys jatkui kun postilaatikosta tipahti lahjakortti GLO Hotel Kluuvin kahden hengen viikonloppuyölle sisältäen keittiömestarin illallisen. Ihan oikea palkinto! Googlettelu paljasti, että olin sitten alitajuisesti osallistunut Chambord-liköörikilpailuun (en ole edes maistanut), ilman mitään muistikuvia tapahtuneesta. Ei haittaa yhtään, tällainen palkinto on kuin mua ajatellen keksitty. Mukaani otin tietenkin Johannan, joka rakastaa yhtä pyyteettömästi ruokaa kuin minä.
Saatiin avainkortit käteen (joiden toimintaperiaate oli kovaa ja voimalla, jota mä en ihan kauhean nopeasti sisäistänyt), ja marssimme huonetta kohti elämänmakuisten mustavalkokuvien näyttäessä tietä. Sisään päästyämme sitten haukottiin henkeä, vakoiltiin naapuritalon toimistoja, petyttiin, kun tyynyltä ei löytynyt karkkia, valmistauduttiin illallista varten ja juotiin tietenkin minibaari tyhjäksi.
Illallisella hotellin yhteydessä sijaitsevassa
Glogatan 4:ssä mä vain ihastelin kaikkea. Alkaen leipäpalojen ja voin asettelutyylistä koristepöllöjen ja viinipullon ranskankielisen (josta ymmärsin melkein joka sanan!) värssyn kautta Iittalan kauniinsiroihin aterimiin, joiden nimeä en tiedä, mutta joita aion ehdottomasti pyytää joululahjaksi. Asiakaspalvelu oli huippuluokkaa, oma hovimestari kertoi tarkkaan mitä, millä ja mistä tulemme syömään ja juomaan. Muutenkin kuin "lihaa, nautaa, kastikkeella."
Alkuruoka paras ruoka. Meillä oli ankkaa rillette ja 63-asteinen muna, jonka lämpötilasta käytiin kunnon sotaa illan aikana. En ole varmaan koskaan syönyt mitään noin hyvää, muistan vieläkin rapean lihan maun suussani.
Pääruokana lohikyljys lämpimällä jokirapusalaatilla. Jokiravut hämmensivät mua hivenen, nehän maistuivat mereltä puhtaimmillaan. Ateriaan sisältyi mun suurinta ruoka-antipatiaa eli perunaa, joka yleensä maistuu vain ranskalaisina tai joskus harvoin muussina. Nyt söin pottuja hyvin mielin.
Jälkiruualle Johanna halusi repäistä ja tilasi viskin. Mä en juo viskiä, mutta en halunnut olla tippaakaan vähemmän repäisevä, joten tilasin liköörin. En mä kyllä juuri tykkää likööreistäkään, mutta toi oli jotain todella hyvää. Itse jälkiruoka oli valkosuklaajäätelöä ja mustikkakaurapaistosta, joka maistui siltä, miltä jokaisen mummolan jälkkäripöydässä pitäisi maistua. Minun mummolassani ei koskaan ollut tarjota mitään vastaavaa.
Ruoka oli mielettömän hyvää. Puhdasta ja yksinkertaista olematta tylsää. Skandinaavista olematta tuttu ja turvallinen. Mä haluan tulla syömään uudestaan. Ja kyseessähän oli vain hotelliravintola.
Meidän matka jatkui kohti yötä, josta aamulla kylvyn kautta nukkumaan. Herättiin mallikkaasti aamupalalle, joka ilahdutti monipuolisuudellaan. Uloskirjautuessa lievästi harmitti, että tämä oli vain yhden yön juttu. Mä olisin viihtynyt pidempäänkin.
