Mac Miller - Best Day Ever
Edessä jälleen boakäärmettäkin pidemmän postauksen verran pelkkää jääkiekkoa, skipatkaa te kaikki, joita asia ei kiinnosta edes puolikkaan kiven verran. Teksti pääasiallisesti myös pelkkää tajunnanvirtaa, jos Volter Kilven Alastalon salissa tuotti sinulle vaikeuksia, vaikeuksia voi olla myös tämän tekstin sisäistämisen kanssa.
Ufa, Venäjä, itäisin Eurooppa.
Suomen alle 20-vuotiaat pikkuleijonat hävisivät Ruotsille 4-7. Vuoden 2013 jääkiekon nuorten maailmanmestaruuskisat loppuivat Suomen kohdalta ennen kuin ehdittiin edes pelata vuonna 2013. Edessä oli vielä karsintasarja, sata kertaa nöyryyttävämpi ratkaisu, kuin tulla suoraan häntä koipien välissä kotiin.
Henkilökohtaisesti, kyseinen junnumaajoukkue oli mulle tärkeämpi, kuin mikään maajoukkue on koskaan ollut, ja voi koskaan olla. Teuvo Teräväisen jälkeen mä en osaa rankata jääkiekkoilijoita mihinkään selkeään listamuotoiseen lemppari/tärkeysjärjestykseen, mutta jos yhdessä joukkueessa pelaa kahdeksan suomalaissuosikkiani... Joel Armia, Markus Hännikäinen, Joonas Korpisalo, Matti Lamberg, Artturi Lehkonen, Petteri Lindbohm, Rasmus Ristolainen, Saku Salminen ja se Teuvo. Lisäksi tuon junnujoukkueen myötä opin pitämään suuresti Miro Aaltosesta ja Olli Määtästä.
Surullista oli paitsi se, että tuo joukkue loppui liian aikaisin, myös se, että nyt päättyneisiin kisoihin vain kuudella Iida tykkää-titteliä ansiokkaasti kantavalla pelaajalla olisi osallistumisoikeus. Viime vuoden junnukisoissa meni kaikki mahdollinen pieleen ja pahasti. Ennakkoon joukkuetta hypetettiin uskomattoman paljon. Me lähdettiin Venäjälle hakemaan kultaa, eikä mikään muu olisi riittänyt. Ei pelaajille, ei valmennustolle, ei mulle. Ekaan peliin lähdettiin takki auki, koska eihän Girgensolisittomalle Latvialle voida hävitä. Voitto läpsyttelemällä, takkia ei enää viitsitty laittaa kiinni, joten loput pelit olivatkin kylmää kyytiä. Tikulla silmään häntä, joka vanhoja muistelee. Mun silmät on melkein puhki.
Turnaus, joka oli varmaankin kaikilla aika ajoin luokassa ei kiinnosta. Jopa mulle. Tällä kertaa mä en laittanut kelloja herätykselle kahta tuntia ennen peliä, jotta ehtisi tehdä tarpeeksi oheisnaposteltavaa, en pitänyt ottelu- ja tilastoseurantaa ruutuvihkoon, päntännyt statseja IIHF:n sivuilta, en edes katsonut pelejä blokaten muun maailman ympäriltäni, vaan saatoin ohessa vaikkapa tehdä ruokaa tai jutella äidin kanssa niitä näitä puhelimessa. Kanada-Sveitsi oli ainoa muiden maiden ottelu, jonka jaksoin katsoa kokonaan. Latasin vasta Tšekkipelin jälkeen puhelimeen virallisen kisasovelluksen. Joukkue joukkueena ei alkuun sytyttänyt, vaikka tää olikin Teuvon joukkue. Viime vuoden überlempparit-listasta vain kolme mukana tänä vuonna (voisin kyllä laittaa munuaiseni panokseksi että Saku Salminen olisi ollut joukkueessa ilman loukkaantumista), voisinko mä mitenkään löytää tästä joukkueesta uusia tykkään-kategorian pelaajia? Voisin, helposti.
Tää joukkue oli niin erilainen. Tältä ei odotettu juurikaan mitään. Hyökkäyspuoli täynnä nevahööd-kääpiöitä. Puoli Suomea heitti ruokailuvälineensä nurkkaan, kun ilmoitettiin, että Määttä ja Barkov eivät ole mukana. Jaaha, ei toivoakaan että voitaisiin voittaa peliäkään ilman Barkovia, kukaan muu ei osaa mitään. Kokonaisuudessa viimeistely oli aika-ajoin suorastaan luokatonta, kakkosmaalivahdin itseluottamus taisi saada aika kovia kolhuja, mutta tässä joukkueessa oli aina ne muutamat, jotka eivät luovuttaneet, jotka eivät lannistuneet yhdestä kiekonmenetyksestä, päästetystä maalista, laukauksesta kohti kattoa, hävitystä kaksinkamppailusta. Ne muutamat, jotka uskalsivat hävitä. Ja niiden nimeltämainitsemattomien muutamien ansiosta me päästiin kenties yllättävänkin pitkälle. Me hoidettiin koko turnaus!
Odotin innolla, mutta sangen pessimistisin tuntein pelin alkua. Tää olisi vain yksi jääkiekkopeli muiden joukossa, Suomen voitto Kanadasta olisi jopa epätodennäköisempää kuin HPK:n voitto Hartwall Areenalla. Aloin katsoa peliä täydellä ihansama-asenteella, huomio kiinnittyi useammin epäoleellisuuksiin (kuten onkohan Curtis Lazar käynyt Mikko Kousan laukaisukoulussa ja miksei Matt Dumba pelannut numerolla 55?) kuin Suomen loistavaan avauspelaamiseen ja kiekonhallintaan.
Sitten kävi jotain. Mua alkoi kiinnostaa. Aloin elää tunteella, mua alkoi jännittää. Radio-ohjattavien ykkösen maalin jälkeen päästin eläimellisiä ääniä ja läpytyksiä, Arsin maalin jälkeen purskahdin itkuun. Selostin peliä puhelimitse kaverille. Seurasin Twitteristä mitä kanadalaiset ovat pelistä mieltä ja hain epätoivon hetkillä jääkaapin sijasta lohtua WhatsAppista. Nautin, kun Haapala "loukkaantui", ja Teuvo pääsi ampumaan. Eipä ole turhan usein Teuvon rankkari uponnut sisään kun mulla on ollut silmät auki. Canada is not Finland. Välillä noinkin päin. Turnauksen isoin ja ennen kaikkea kaunein voitto.
Kanada-peli oli mulle henkilökohtaisesti kiinnostavin turnauksen peleistä, koska Kanada oli joukkueena mielenkiintoinen. Oon useemman vuoden seurannut Pohjois-Amerikan junnusarjojen helmiä, ja joukkue nimien puolesta oli mulle Suomeakin tutumpi. Ei epäilystäkään, ettenkö olisi Kanadalle kultaa toivonut jos Suomesta ei olisi finaaliin asti ollut. Tärkeintähän olisi, että Ruotsi häviää.
Finaaliahan oli pakko päästä katsomaan lähemmäs Malmöa, eli Helsinkiin! Lempipelaaja poskeen, mukaan lasten samppanjaa, varmuuden vuoksi. "Vi ska försöka förstöra den svenska festen och ta hem guldet." Itse pelistähän en muista juuri mitään. Veri kohisi korvissa, ja päässä pyöri vain yksi ajatus: meidän ei tarvitse voittaa kuin tämä yksi peli. Mä nauroin ja itkin ilosta ja surusta valtaosan pelistä. En ainakaan pysynyt hiljaa.
Pelin (ja ehkä koko turnauksen) suurin voittaja oli Juuse Saros. Aivan käsittämätöntä idiotismia valita Ruotsin Dansk turnauksen parhaaksi maalivahdiksi (2011Fasthdejavu). Tietty jos ruotsalaisdirektoraattien mielestä parhaan maalivahdin tärkein ominaisuus on suurin hasardipomputtelutaito... Eipä niistä ruotsalaisista ja heidän kriteereistään koskaan tiedä. Tärkeintä on, että luottamus Saroksen ja kenttäpelaajien välillä toimi, ja maalivahti todellakin oli se päämäärätietoinen muuri.
Näkihän sen nyt Suomeenkin asti, että Ruotsi oli kenttätapahtumissa ja hallinnassa valovuoden edellä. Lisäksi muutama
Joukkue, jolta kukaan ei odottanut mitään, voitti kultaa. Joukkue, jolle esitin vaikeasti tavoiteltavaa, mutta joka pakotti mut rakastumaan. Joukkue, jonka kapteenina toimi mulle tärkein pelaaja ikinä. Joukkue, jonka mukana mä en ollut, mutta jonka mukana mä voitin. Elämäni suurin voitto.
6.1.2014. Kauppatori, Helsinki
Torilla tavattiin. Kultajuhlat oli pakko saada. En muista, milloin olisin viimeksi ollut yhtä iloinen, mitä olen ollut viimeiset 24 tuntia.
Mä en ehtinyt nähdä summerinjälkeisfiiliksiä kuin hetken, mutta mun ehdottomat lempparit oli Ristolainen machotuulettelemassa Peppi Pitkätossu-peruukki päässä, Pikkuleijonain Kauhukamarikuoro, ja jonkun "et saa"-tiuskaisu Hussolle kun pokaalia ojennettiin Lehkoselle. Harmi, että junnukisat ei ole Suomessa mediaseksikäs brändi. Voisin hakea vaikka kuun taivaalta, jos tästä saisi DVD-koosteen.
1. ja 3. kuva We♥it
