Isäni tarjosi lounasaikaan sulamin onnitellakseen mua eräästä hyvinmenneestä venäjän kieleen liittyvästä jutusta. Teerenpelin sulamit ovat ihanan makuisia, mutta tosi vaikeasti syötäviä, ja liiankin täyttäviä. Mä en jaksanut syödä kuin toisen niistä. Esiteini-iässä tuli vedettyä toast-överit äidin kaivettua jostakin kätköistä aidon kasarivoileipägrillin. Niitä leipiä tarjottiin valehtelematta joka toinen ilta, ja mulla pursui kaikki sulat juustot, kuumat tomaatit ja rapeat kuoret korvista ulos monen monta vuotta. Nykyään taas maistuu.
Kaveri oli viettänyt loppuvuoden Thaimaassa, kaksi viikkoa myöhässä tullut kortti sai mut hieman surkuttelemaan noita lumikinoksia ja reilu viidentoista asteen pakkasia. Kaukokaipuu on kova! Mutta tyytyväinen saa olla, mieluummin lunta maassa kuin sitä ainaista loskaa ja muuta märkää. Kun vain lämpötilat pysyisivät siinä inhimillisessä yhden ja viiden pakkasasteen välimaastossa.
Lähipiiriin kuuluva eläinlääkäri on ollut mulle kultaakin kalliimpi aarre. Mymmeli inhoaa kuljetuskoppaa, ja jos sellaiseen joskus joutuu, huuto on melkoinen. Saati, että joutuisi näkemään jonkun toisen eläimen, jo naapurin useamman kerroksen päässä haukkuva koira karmii Mymmeliä. Helpoimmalla sekä kissa että omistaja pääsevät eläinlääkärin tullessa kotikäynnille. Mymmeli sai tuntea nahoissaan tarkastuksen ja lääkityksen ihan olohuoneen lattialla. Jos 10 päivän lääkekuuri ei helpota, luvassa on eläinsairaalan kauhunhetket jokaiselle kolmelle osapuolelle. Jo aamuin illoin tapahtuva, legendan mukaan hyvänmakuisen tabletin anto on sellaista tahtojen taistelua.
