Oodi kissalle

Eläimistä tuli susia, millä liikaa häntää, millä iso murheellinen pää. 

Vähä vähältä ne alkoivat sopeutua, kävivät maisemaan taloksi, 
saivat täpliä, somistuivat, joku lensi.

 Kissa, kissa yksin ilmaantui valmiina ja ylpeänä:
se oli heti syntyjään täydellinen, 

kulki yksin ja tiesi mitä tahtoi. 

 Ihminen haluaisi olla kala tai lintu, 
käärme saisi mielellään siivet, 
 koira on pelkkä vikaan mennyt leijona, 
insinööri soisi olevansa runoilija, 
kärpänen kokee lentää kuin pääskynen, 
 runoilija yrittää matkia kärpästä, 
mutta kissa haluaa olla vain kissa 
 ja yhtä kissaa se on hännästä viiksiin, 
harmaasta aavistuksesta elävään hiireen,
 yön pimeydestä kultaisiin silmiin. 

Ei ole sen veroista ykseyttä, 
ei kuu eikä kukka ole rakennettu niin hyvin:
 se on niin yksi kappale kuin aurinko 
tai topaasi ja sen joustava ääriviiva on siro ja luja kuin laivan keula. 
 Sen keltaisista silmistä jää yksi ainut viiru 
johon lentävät yön kolikot. 

 Oi pikkuinen keisari ilman keisarikuntaa, 
 isänmaaton valloittaja, 
 salongin pieni tiikeri, 
 eroottisten taivaskattojen lemmensulttaani, 
 sinä komennat myrskyssä rakkauden tuulta kun liikut ja painat maata vasten neljä herkkää jalkaa, 
 nuuhkit, epäilet kaikkea mitä maa kantaa päällään, 
sillä kaikki on saastaista kissan tahrattomalle käpälälle.

 Oi huoneiston joutilas peto, 
yön röyhkeä käpälänjälki, 
laiska, jäntevä ja etäinen, syöverinsyvä kolli, 
 asumusten salainen poliisi, 
jonkin kadonneen sametin tunnusmerkki, 
varmaankaan et ole lajina arvoitus, 
kaiketi et ole mysteerio, 
kaikki sinut tuntevat; kuulut ihan tavallisimpaan talonväkeen, 
kaiketi kaikki luulevat niin, 
kaikki luulevat olevansa kissansa isäntiä, 
 omistajia, kissan enoja, kavereita, virkaveljiä, oppilaita tai ystäviä. 

 Minä en. 
Minä luulen toisin. Minä en tunne kissaa. 
Minulle on tuttua monenmoinen, 
elämä ja sen arkipelaagi, meri ja kaupungin laskemattomuus, 
 kasvitiede, naiset ja niiden kummat salat, 
 matematiikan kertotaulut ja miinukset, 
maan vulkaaniset suppilot, 
palokuntalaisten palkitsematon hyvyys, pappien sinertävä atavismi, 
 mutta kissasta minä en saa selvää. 
Minun järkeni liukastuu sen välinpitämättömyyteen, sen silmissä on kultaiset numerot. 

 Pablo Neruda - Andien mainingit

Mymmeli, mamman rakkain, pitkäaikainen elämänkumppanini ja paras ystäväni. Joku, joka on aina rakastanut mua vilpittömästi ja tulee aina rakastamaan, täyttää tänään kahdeksan vuotta. Valitettavasti mä olen poissa, mutta tiedän Mymmelin olevan hyvien ihmisten seurassa. Ja me juhlitaan yhdessä sitten, kun mä palaan.

On Love Street

The Doors - Love Street

Mä ehdin jo viikonvaihteessa julistaa kevään alkaneeksi, mutta totuus iski vasten kasvoja tänään satamassa hyytävän tuulen muodossa. Tähän kun yhdistää lahtelaiset yksitoista lämpöastetta, tekee mieli haudata ne keväisimmät vaatteet takaisin kaapin syövereihin.

Käytiin satamassa kahvittelemassa kummitädin syntymäpäivien kunniaksi. Kahvila Karirannan parsakaali-fetapiirakka on jotain todella hyvää, syön sitä käytännössä aina kyseisessä kahvilassa käydessäni. Satamassa oli tänään lintuilta, ja havaitsin hyvin, että peruskoulun lintutunneilta ei ole jäänyt paljoa päähän. Vedin linnuntunnistusvisassa tyylipuhtaasti 0/7 oikein, tunnistin kyllä, että kuvissa on joku pöllö, jotain lokkeja ja joku uikku, mutta tarkempi lajimäärittely ontui.

Parsateema jatkui myös kotona, tosin ihan parsa-parsana. Roomanreissun jälkeen olen vain käväissyt nälän tullen ostamassa sitä mitä mieli tekee, varsinainen ruokavarastojen täyttäminen on unohtunut. Tänään ostin kahden euron parsanipun. Tankoparsan kuoriminen, keittäminen ja syöminen antoi mulle henkisesti köyhät ja ennenkaikkea lapsenomaiset Jone Riksusta-fiilikset. Parsan ohella perinteisesti syötävän hollandaisekastikkeenkin yritin ammattilaista konsultoiden tehdä itse. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin onnistunut, vähän liian sitruunaista ja vetistä. Seuraavalla kerralla tyydyn kaupan pussisoossiin, mä en ole mikään kastikemestari.

Tänäänkään ei ollut ihan mun naamapäivä (sen ilmestymistä odotellessa), tosin kameran edessä oleminen ei ole ikinä ollut mulle luontevaa. Takki on äidin vanha, 70-luvun puolivälistä. Äidillä on ollut kiva tyyli nuorempana, olen ominut kymmenittäin äidin vanhoja, hyvin kestäneitä vaatteita koko ikäni. Viime vuosina vähän enemmänkin. Ei se niillä kuitenkaan enää mitään tee.

Lahti on rakastuneiden kaupunki.

I fell in love at the seaside

The Kooks - Seaside

Vaikka tänään ei ole mikään throwback thursday, haluan palailla ajassa vähän taaksepäin. Mun Itävaltasisko (ilman biologista yhteyttä) ja -kaveri kävivät viikko sitten parin päivän visiitillä Helsingissä. Mun tehtävänä oli toimia turistioppaana, joka oli yllättävän hankala haaste. En mä osaa katsella Helsinkiä turistinäkökulmasta. Sisko onneksi tiesi itse haluavansa Lintsin Sea Lifeen, jossa käytiin sunnuntaipäivän aikana kahdesti - aamupäivällä ja ennen sulkemista. Mikäs siinä jos tykkää kaloista.

Oon muuten aina todella onnistuneen näköinen valokuvissa, varsinkin toisten ottamissa. Tukkakin oli aamulla ihan kiva, mutta Helsingissä tuulee käytännössä aina. Turistiurpoilu oli hyvää harjoitusta ja tuntumanhakemista mun Rooman reissua varten, siellä joutuisi kuitenkin suunnistamaan ja kipittelemään. Koska mun aikataulumuisti on hyvä kävellen näkee paikkoja paljon paremmin, päädyttiin marssimaan Kansallisoopperalta Töölönlahden kautta ylös Linnanmäelle.

Koska haluttiin hoitaa safkaaminen halvalla, mentiin Vapianoon. Mä en henkilökohtaisesti oikein tykkää konseptista, jossa ruuan joutuu metsästämään itse, vaan nautin siitä pöytääntarjoilusta. Mutta vaihtelu on hyvästä toisinaan. Mä valmistauduin Italianmatkaan pitsalla. Sisko otti samaa ruokaa, koska me molemmat rakastetaan rucolaa, ja tossa sitä oli ihan reippaasti.

Ja koska mun turistioppaan taidot on hyvin rajalliset, päätin viedä tytöt mun lempipaikkaan Helsingissä. Lahdenpoukamaan lounais-Suomenlinnassa. Yksi mun legendaarisista lausahduksista Itävallassa oli, että rakastaisin tätä maata vähän enemmän, jos joku vain siirtäisi sen meren rannalle. Moni itävaltalainenkin on samalla linjalla. Viihdyttiin useampi tunti merelle tuijottaen ja jutellen. Olin iloisesti yllättynyt, että mun saksan puhetaito ei ole haihtunut minnekään noin vuoden puhumattomuuden jälkeen. Ikävä paikallisia ja maata kohtaan ei lievittynyt yhtään, päin vastoin. Nyt se on mun vuoro lähteä Itävaltaan.